lauantai 10. joulukuuta 2011

Muistijälkiä filmiruuduissa.

Odottelua ensi viikon Voimauttavan valokuvauksen pajaan. Pari päiväinen rutistus, jossa ensimmäisenä päivänä valokuvausharjoitus ja seuraavana päivänä  valokuvista rakentuvan elämäntarinan purku.
Miina saapuu peräkontillinen filmikameroita ja kamerajalustoja mukanaan. Tosiaankin siis pelkkiä filmikameroita. Digikuvaus on siis kiellettyjen asioiden listalla. Kuvaustehtävä toteutetaan parityönä ja siihen on varattu kokopäivä. Vaikka aamusta seuraavan päivän aamuun. Kelitoiveena mitä huonompi, niin sen parempi. Sen näkee jo annetusta varustelistasta; vaatetta niin paljon mukaan, että voi vaikka nukkua kuusen alla. Aika ekstreemiä siis tulossa....

Seuraavana päivänä ennakkotehtävän purku.  Tehtävänä on rakentaa valokuvista oma elämäntarina. Tämän toteuttaminen on vieläkin hieman hakusessa ja kesken. Ajattelin ensin rajata koko lapsuuden kuvista pois. Ajatus perustui siihen huomioon, että olen asunut yhdessä vaimoni kanssa kaksinkertaisesti sen ajan, mitä aikoinaan asuin vanhempieni kanssa lapsuudenkodissani. Ikäryhmäni edustama lapsuudenkuvasto oli aika paljon kerran vuodessa tapahtuvaa synttärikynttilöiden puhaltelua ja uimarannalla kesäisin loikoilua. Ensin ylivoimaiselta tuntuva muistojen kaivelu, kun ei muka lapsuudestaan mitään muista, osoittautuikin oikeaksi tavaksi lähestyä asiaa.

Ne kenkälaatikokuvat. Ne kuvat jotka tosiaankin oli kätketty kenkälaatikoihin, osoittautuivat varsinaiseksi arkeologiseksi muistelun kaivelu puuhamaaksi. Unohdetut, mukamas ohilaukauskuvat ovat kerronnaltaan hieman syvemmän tutkiskelun jälkeen niitä tärkeimpiä.
No miksi? Siksi, että niissä ei olla todellakaan pönötetty puhaltelemassa synttärikynttilöitä, vaan niissä on näkyvissä eletty elämä. Elämä näkyy vaikka risoissa vaatteissa riehuessani serkun kanssa maassa maaten pihamaan hiekassa. Tai valokuva ajaessani polkupyörällä. Ajelin kotikatua ylös-alas ja pysähdyin mäen päälle mietteissäni. Muistan ajatuksen, kun pelottava huomio lapsuuden loppumisesta on  seitsenvuotiaan ahdistuksella tullut konkretiaksi; "Huomenna se koulu sitten alkaa, elämä on ohi."

Lapsuusajan valokuvia olen löytänyt yhteismäärältään noin 90 kappaletta. Pidän sitä kuvamääränä valtaisana. Valokuvaus ei kuitenkaan ollut 1960-luvulla  perheissä ihan jokapäiväistä puuhaa johtuen kameroiden ja filmien kalleudesta. Onneksi kuvat ovat mustavalkoisia. Äidin veli oli innokas valokuvauksen harrastaja omine pimiöineen, jolloin itsevedostetut printit ovat säilyneet tähän päivään.
Värivalokuvauksen rantautuminen Suomeen sai kaikki innostumaan tästä modernista, realistisesta tavasta valokuvata. Värikkäät kuvat laitettiin heti kehityksestä tultuaan helppoihin muovitaskualbumeihin plärättäväksi. Kiitos muovien sisältämän pvc:n ja suuria voittoja tavoittelevien kuvavalmistamoiden heikon laadun, on värit näistä valokuvista häipyneet kuin kesänvalo marraskuisesta sohjorännästä.

Nuo 90 kuvaa ovat vähyydessä merkityksellisiä, vaikka se kuvamääränä tänä päivänä tuntuu naurettavalta. Kukaan ei lähde ulkoiluttamaan kameraansa tänä päivänä, jos muistikortilla tilaa on vaivaiselle 90 kuvalle.
Filmiaikana 24-kuvan rullan ollessa puolessa välissä todettiin että vielähän on puolet kuvista ottamatta.
Nykypäivänä kaupasta saa kameraan muistikortin, johon mahtuu 15.000 kuvaa.

Toivottavasti nykyään perheissä jo ymmärretään kuvata myös arkea. Tai annetaan vaikka lasten kuvata. Koska olet viimeksi uskaltanut antanut kameran lapsellesi käteen? Jos kameran antaminen lapsen käsittelyyn tuntuu uskaltamiselta kameran arvokkuuden takia, on perheessä aika panna iskän tai äidin hieno kanoni/nikoni- järjestelmä myyntiin ja ostaa sellainen perhepeli, mistä on iloa kaikille. Ilo ja muistot syntyvät otetuista valokuvista, ei niistä taidepläjäyksistä, kun kuvaaja perustelee ottamatta jäänyttä kuvaa huonon ilmeen tai valon ja varjon leikin jäämisestä pois valokuvan muotokielestä. Niin...valokuvaaminen kuuluu siis kaikille.

Kuvapari , jossa oma kameran edessä oleva rauhattomuus tulee elävästi esiin. Filmille ei ole piirtynyt muuta kuin epämääräistä liikettä. Vaivautuneisuus itselleni on ollut kameran katseen edessä aina holtittoman suurta. Valokuvaustilanne on ollut yleensä pyhä toimitus, ja silloin on aina pitänyt olla liikkumatta ja vain hymyillä kauniisti.
Ja tätä kameran voimauttavan katseen edessä olemista siis lähdetään ensiviikolla harjoittelemaan oikein ajan kanssa. Miten siis itse määrittelen minua kuvaavalle kuvaajalle, kuinka haluan tulla kuvatuksi ja näkyväksi hänen ottamassaan valokuvassa. Valta otettavassa kuvassa itse määritellä etäisyyttä ja läheisyyttä syntyvässä valokuvassa. Kertoa oman elämäni tarinaa...