perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kierros Ateuneumissa

Ateneumin taidemuseossa hieno näyttelykokonaisuus Arjen Sankarit 15.5.2011 saakka. Näyttelyssä tuodaan esiin Naturalistinen tyylisuuntaus 1800- luvun lopun kuvataiteessa, valokuvassa ja 1900-luvun alun elokuvassa. Aiheena naturalismissa oli yhteiskunnallinen todellisuus tavallisen ihmisen arjessa. Hauska rinnastus tähän päivään on se, että suuri kokoisilla valokuvantarkoilla maalauksilla oli tarkoitus viihdyttää katsojia. Siis samaa mitä elokuvat tekivät myöhemmin omassa kuvallisessa ilmaisussaan.

Vihdin Kameraseuran x-puheenjohtajan kanssa kiertäessämme näyttelyssä oli mukavaa analysointia siitä, miten tänä päivänä valokuvan keinoin saisi samanlaisen valöörin aikaiseksi valokuviin. Kuinka paljon pitäisi ampua täytesalamaa kuviin...

Varsin mielenkiintoista oli valokuvaajan näkökulmasta tehdä huomioita teoksista. Valokuvaushan oli jo 1860-luvulla monien taiteilijoiden apuväline. Albert Edefelt opiskeli Pariisissa 1873-1878 ja hänen opettajansa Jean-Lèon Gèrome innosti oppilaitaan käyttämään kameraa. Muutamilla taidemaalareilla myöskin valokuvaus kehittyi itsenäiseksi taideilmaisuksi. Edelfeltin maalauksessa; Ruokolahden eukkoja, hän on käyttänyt itseottamaansa valokuvaa lopullisen maalauksensa toteuttamiseen. Eero Järnefelt oli myös erittäin taitava valokuvaaja. Näyttelyssä on hyvänä esimerkkinä kuva pikkutytöstä kaskeamassa, josta lopullinen työ; Raatajat rahanalaiset, sai syntynsä.
Valokuvan käyttö maalausten aihepohjana oli arka aihe. Siitä ei puhuttu. Se ei todellakaan olisi synnyttänyt katu-uskottavuutta taidepiirreissä. Luovan neron myyttisyys olisi ikävästi voinut kadota.
Tästä suomalaisena esimerkkinä on Juho Rissasen selvät plagiaatit I.K. Inhan 1896 ottamamista valokuvista; Pilkkijät ja Jäänmurtaja. Rissanen osallistui v. 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn työllään; Avannolla ja sai siitä palkinnokseen pronssimitallin.
Ateuneumin näyttely oli rakennettu eri teemojen ympärille; maa, kaupunki, nuoruus, uskonto, teollisuus ja politiikka. Teemojen sisällä oli hurjiakin revittelyjä aiheesta. Katsellessa näitä valokuvan tarkkoja tuokiokuvia ihmisten arjesta sai monta hyvää ideaa omaan valokuvaukselliseen ilmaisuun. Pinnanjako ja tarinan kertominen pienillä yksityiskohdilla maalauksissa oli huomioita herättävän tarkkaa. Jokaisesta maalauksesta löytyi todellakin elokuvan verran tarinaa. Sehän se olisi valokuvankin syvempi tarkoitus. Jos elokuvan tekijöillä on puolitoista tuntia aikaa kertoa tarina, niin valokuvaajalla on vain se yksi kuva.
Valokuva on yhden rivin haikuruno. Siihen pitää ladata kaikki mitä sielusta lähtee!!!