keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Voimauttavaa

Odotellessa tietoa pääsystä Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvauksen- kurssille, ovat ajatukset lipuneet valokuvan olemukseen. Ainoastaan ehkä valokuvalla on taidemuotona niin ristiriitainen arvo. Poliisilaitokselle kiikutettavan passikuvan ja abstraktin mitään esittämättömän taidevalokuvan välille jää aika paljon maastoa. Kuitenkin on samasta valokuvauksesta kysymys.
Jos sitten vaikka verrataan keskenään katukivetysten tekijää ja kivestä veistosta luovaa taiteilijaa, niin samaa kiveähän siinä työstetään näkyväksi. No ehkä kuitenkaan se kivimies ei mene taidegalleriaan tepastelemaan ja kertomaan patsaanveistäjälle, että kyllä minäkin tollasen tekisin koska vain.

Tuttu juttu kuitenkin valokuvauksen puolella. Harrastajan ensimmäinen lausuttu kommentti valokuvanäyttelystä ulos tullessaan on yleensä se, että tuollaisia kuvia nyt ottaisi kuka tahansa...
No ihan varmaan  jokainen voi onnistuakkin, ei sitä voi  kiistää. Mutta maailmalla sanotaan harrastajan ja ammattilaisen eron olevan ehkä siinä, että ammattilainen voi toistaa saman taiteellisen näkemyksensä, johtoajatustaan valokuvissaan  uudestaan ja uudestaan.
Kun laittaa teoksiaan julkisesti esille, on aina tietysti myöskin oltava avoin kaikelle arvostelulle. Se voi olla joskus suuri kynnys. Jopa niin suuri, että pelko toisten sanomisista voi olla este itsensä ilmaisulle. Valokuvaus kuuluu kuitenkin kaikille, ja myöskin valokuvauksen harrastajat ovat oikeutettuja tuomaan näkemyksiään näyttelyihin esille.

Mutta siihen asiaan...Ennakkotehtävänä voimauttavan valokuvauksen koulutukseen on valita yksi valokuva, joka liittyy johonkin avainmuistoon tai oman elämän käännekohtaan. Ketkä ihmiset ovat olleet kameran takana sinua kuvaamassa ja miten he ovat nähneet sinut. Valitusta kuvasta olisi hyvä näkyä tunnelma, aistia elämäntilanne eleistä ja ilmeistä. Olla myöskin valmis analysoimaan ja puhumaan kuvasta ja sen herättämistä tunteista koulutuksessa olevan parin kanssa.



Itselleni nousi heti mieleen ensimmäinen lapsuusmuistoni. Olin kuulemma aika vilkas, joten vanhemmat pistivät minut rauhoittumaan aina välillä pimeään lemsluuraan, jota tuttavallisemmin tänäpäivänä kutsutaan vaatehuoneeksi. Pimeys ei kuitenkaan ollut pelottavaa. Aina muutaman ajan kuluttua silmät tottuivat pimeyteen ja näkivät oven raosta siivilöyityvän valon. Silmät alkoivat pimeydessä näkemään ja erottamaan ympäriltä muotoja. Muistan tunteen, kuinka aika pysähtyi. Vanhojen vaatteiden pölyinen tuoksu kirpputoreilla saa joskus myös  laukaistua aikamatkan suoraan lemsluuraan. Varmin paikka siihen on ollut Emmaus Tammisaaressa.

Lähtiessäni työstämään tämän muiston löydyttyä siitä valokuvaa, oli se itselleni erittäin voimauttavaa, ajatuksia ja muistoja herättävää. Kuvaa muokatessa viimein löysin lapsuudestani ensimmäiset muistikuvani ja siitä nousevat tunnelmat. Näin itseni ruudulla olevassa kuvassa...

Johtuen juuri näkemästäni valokuvanäyttelystä, nousi mieleeni koko asian avaava oivallus. Pimeähuone on sama, kuin camera obscura latinaksi. Minut siis suljettiin kameran sisälle. Voiko siis olla mahdollista, että tämä kokemus on saanut itseni niin sitoutumaan valokuvauksen maailmaan.
En epäile valokuvan teraupeuttista voimaa.
Onhan jokaisella nähdessään jotain, esimerkiksi kauniin auringonlaskun tarve ottaa siitä valokuva. Valokuvanottaja jälkikäteen kuvaa tarkastellessa palauttaa muiston kuvanottohetkeltä.
Kuinka tilanne kosketti silloin hänen sieluaan.

Odotan Miinalta innolla vastausta...