lauantai 31. joulukuuta 2011

Uusivuosi

On taas se aika, kun pitää antaa uusia lupauksia tulevalle vuodelle...

Tulevana vuotena lupaan vähentää valotusaikaa. Aika on katoavaista, jos uskomme kirkon oppeja.
Tulen myös ehdottomasti käyttämään pienempää aukkoa. Liian suurella aukolla tulee liian suuria kuvia, mutta pienellä aukolla saa sopivan kokoisia, juuri albumiin mahtuvia. Yritän myös olla erityisen säästäväinen pixeleiden suhteen, enkä turhilla kuvilla rasita kennoani. Nikonistina itsekkin ymmärrän osittain sen käyttöä, mutta kanonistejä pyrin edelleenkin ohjaamaan hoitoon. En tule myöskään kääntelemään turhaan zoomia, vaan pyrin kiinteään, yhteen polttoväliin. Kameraa pyrin ulkoiluttamaan useasti, koska ulkoilu on terve harrastus koirattomalle ihmiselle. Jos erehdyn kuvaamaan luontoa, pyrin pitämään ehdottomasti autoni näköetäisyydellä. Turha ramppaaminen kuluttaa vain maakerroksen humusta. Kamerastani tulen pitämään parempaa huolta, enkä turhaan kiukuttele sille huonoista kuvista.
Salamaa tosin tulen käyttämään runsain mitoin tulevanakin vuotena, koska valaistuminen on ihmiselämän suurin päämäärä.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2012 KAIKILLE KUVAAJILLE!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Tapaninmyrsky

Yöllä alkanut talvimyrsky, jos +8 astetta voi talveksi sanoa, ravisteli peltikattoa kuin piru köyhää. Sellainen kilinä ja kolina ulkona koko yön. Tosin naapurustosta kuului muutakin kuin kulkusten kilinää. Poliisipartio saapui nuorisoa  rauhoittelemaan, olivat varmaan niin innostuneet tästä luontospektaakkelista.
Norjasta Ruotsin yli Suomeen loikannut talvimyrsky sai Hangon tuulimittarissa syntymään täydet 10 boforia. Siis sama tuulenvaikutus, kun ajat autolla yhdeksääkymppiä ja työnnät pääsi auton sivuikkunasta ulos. Aamun aikana 200.000 taloutta ilman sähköä.







lauantai 17. joulukuuta 2011

2. Työpaja

Voimauttavan valokuvauksen toinen työpaja takana. Kaksipäiväinen urakka oli tällä kertaa varsin uuvuttava. Osa osaanottajista oli tunteiltaan niin pinnassa, että kyyneleiltä ei vältytty. Torstai oli kuvauspäivä. Aamu valkenee harmaana, yhtä mittaisena vesisateena. Kaikkien naamat tietysti mutkalla, olihan tähän päivään tietysti jokainen miettinyt, miten se oma voimauttava valokuva syntyy.

Täytyy ihailla Miinan säteilevää karismaa. Nainen purjehtii sisään tietysti huomaten hieman apeahkon tunnelman, mutta välittömästi alkaa maalailemaan mielikuvaa kyseisen säätyypin erinomaisuudesta;
 " Nyt teillä on erityinen mahdollisuus päästä Japanilaisittain pehmeään tunnelmaan. Sadepisarat luovat hehkua kuusen oksilla tuhansina kyyneleinä. Hollywoodissa aina tilataan paloauto paikalle kastelemaan vedellä miljöö ennen kuin mitään aloitetaan. Värivalojen hehku heijastuu ihastuttavasti sadelammikoista kuvattavanne kasvoille. Valon erinomaisuus vain paranee pehmeän ja sadetuhruisen kuvausilman vallitessa."
Kaikille Nikonin FM2 filmikamerat kouraan. Kameroitten pohjaan kaiverrettu TTK kaiverrus sai ajatuksen karkaamaan Tampereelle ja paikalliseen lasten kuvataidekouluun. Seuraavana päivänä joku kysyikin, mikä tämä TTK-kaiverrus tarkoittaa. Miina siihen; "No se on Taideteollinen Korkeakoulu."
Herraisä!!! Joku valokuvasuuruus on ehkä koskettanut näitä samoja kameroita....

Ja saappaat jalkaan ja menoksi
kohti parin kanssa sovittua kuvauspaikkaa, joka tässä tapauksessa oli molemmille merenranta. Lähin ranta aavan meren havainnointiin on Lohjan perspektiivistä katsoessa Inkoon Koppernäs. Siis sinne. Rannalla reipasta tuulta ja vaakasuoraa vesisadetta. Aamulla opetettu harmaakortin käyttö jokaisen kuvan valotuksen onnistumiseksi tuulessa ja sateessa varsin haastavaa.

Kuvaustehtävänä oli siis ottaa omasta itsestä voimauttava valokuva. Kuvaustapahtumassa kuvattavan ja kuvaajan roolit on käännetty nurin niskoin. Kuva ei tule olemaan kuvaajan kuva, vaan kuvattavan oma.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että kuvattava ohjaa kuvaajaa, millaisen kuvan kuvattava haluaa itsestään otettavan. Kuvaajan tehtävä on antaa se hyväksyvä katse kuvattavalleen, eikä edes yrittää millään lailla puuttua kuvassa olevan ajatusten ohjailuun. Siis kaikenlainen besservisseröinti on kielletty.
Kumpikin yritti huutaa kurkku suorana toiselle ohjeita, mutta myrskyävä meri vei sanat mennessään kauas rantalepikkoon. Ja voi tziisus, siellä oli kylmä!!!!

Perjantai olikin sitten varattu valokuvista rakennetun elämäntarinan purulle. Oma valokuvatarinani meni edellisiltana vielä uusiksi. Kiitos Eirin, kuvaamani diarulla ei koskaan saapunut takaisin.  Oikeastaan se oli ihan hyvä, koska ajattelemani lapsuudestani kertoma pläjäys ei olisi koko elämänkaarena ollut kovinkaan kattava. Siis uutta ajatusta kehiin...


Lähdin purkamaan elämäntarinatehtävää matkana menneisyyteen, joten tarvitsen matkalaukun. Matkalaukussa on lukkoja, jotka pitää avata, ennen kuin pääset sisällön kimppuun. Niin on myös muistojen kanssa. Ensin pitää avata lukot muistoista, että pääset niiden luokse. Täytin matkalaukun haapapuusta tehdystä kutterilastusta, johon hautasin valokuvat. Symbolisesti niin hyvät, kuin huonotkin muistot ovat omassa mielessä pehmusteiden ympäröimiä. Niin kuin lapsuuden kesäkin aina vain jatkuu ja jatkuu ikuisena aurinkoisena ja lämpösenä mielessä ilman sadepäiviä. Haapa edustaa sitä hienoa äänimaailmaa, kun kuulee kyseisen puun lehtien havinan.
Valokuvat upotin summittaisessa järjestyksessä eri kerroksiin lastujen alle. Muistot myös mielessä eivät ole missään kronologisessa järjestyksessä omassa mielessä.
Toinen muisto johtaa toiseen mielikuvaan ja niin edespäin. Jokainen erikseen esiin kaivettu valokuva lastujen joukosta johti myös omaan seuraavaan muistoon.

Tuoksu tuoreesta haapalastusta vei muistoissa helposti lapsuuden leikkeihin ja muistoihin leikeistä esimerkiksi salaperäisissä puuliitereissä.
Niin, siihen aikaan kaikilla oli sellainen. Ei vielä ajatustakaan käsittämättömästä tulevaisuuden keksinnöstä, että ilmasta voi pumpata lämpöä...
 Lämpöpumppu....
 Häh???

Ainoa lämpöä tuottava laite oli kirves ja jatkuva halon hakkuu...







tiistai 13. joulukuuta 2011

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tulennielijä



                            Kuva Lohjan Menneenajan joulumarkkinoilta 2011

lauantai 10. joulukuuta 2011

Muistijälkiä filmiruuduissa.

Odottelua ensi viikon Voimauttavan valokuvauksen pajaan. Pari päiväinen rutistus, jossa ensimmäisenä päivänä valokuvausharjoitus ja seuraavana päivänä  valokuvista rakentuvan elämäntarinan purku.
Miina saapuu peräkontillinen filmikameroita ja kamerajalustoja mukanaan. Tosiaankin siis pelkkiä filmikameroita. Digikuvaus on siis kiellettyjen asioiden listalla. Kuvaustehtävä toteutetaan parityönä ja siihen on varattu kokopäivä. Vaikka aamusta seuraavan päivän aamuun. Kelitoiveena mitä huonompi, niin sen parempi. Sen näkee jo annetusta varustelistasta; vaatetta niin paljon mukaan, että voi vaikka nukkua kuusen alla. Aika ekstreemiä siis tulossa....

Seuraavana päivänä ennakkotehtävän purku.  Tehtävänä on rakentaa valokuvista oma elämäntarina. Tämän toteuttaminen on vieläkin hieman hakusessa ja kesken. Ajattelin ensin rajata koko lapsuuden kuvista pois. Ajatus perustui siihen huomioon, että olen asunut yhdessä vaimoni kanssa kaksinkertaisesti sen ajan, mitä aikoinaan asuin vanhempieni kanssa lapsuudenkodissani. Ikäryhmäni edustama lapsuudenkuvasto oli aika paljon kerran vuodessa tapahtuvaa synttärikynttilöiden puhaltelua ja uimarannalla kesäisin loikoilua. Ensin ylivoimaiselta tuntuva muistojen kaivelu, kun ei muka lapsuudestaan mitään muista, osoittautuikin oikeaksi tavaksi lähestyä asiaa.

Ne kenkälaatikokuvat. Ne kuvat jotka tosiaankin oli kätketty kenkälaatikoihin, osoittautuivat varsinaiseksi arkeologiseksi muistelun kaivelu puuhamaaksi. Unohdetut, mukamas ohilaukauskuvat ovat kerronnaltaan hieman syvemmän tutkiskelun jälkeen niitä tärkeimpiä.
No miksi? Siksi, että niissä ei olla todellakaan pönötetty puhaltelemassa synttärikynttilöitä, vaan niissä on näkyvissä eletty elämä. Elämä näkyy vaikka risoissa vaatteissa riehuessani serkun kanssa maassa maaten pihamaan hiekassa. Tai valokuva ajaessani polkupyörällä. Ajelin kotikatua ylös-alas ja pysähdyin mäen päälle mietteissäni. Muistan ajatuksen, kun pelottava huomio lapsuuden loppumisesta on  seitsenvuotiaan ahdistuksella tullut konkretiaksi; "Huomenna se koulu sitten alkaa, elämä on ohi."

Lapsuusajan valokuvia olen löytänyt yhteismäärältään noin 90 kappaletta. Pidän sitä kuvamääränä valtaisana. Valokuvaus ei kuitenkaan ollut 1960-luvulla  perheissä ihan jokapäiväistä puuhaa johtuen kameroiden ja filmien kalleudesta. Onneksi kuvat ovat mustavalkoisia. Äidin veli oli innokas valokuvauksen harrastaja omine pimiöineen, jolloin itsevedostetut printit ovat säilyneet tähän päivään.
Värivalokuvauksen rantautuminen Suomeen sai kaikki innostumaan tästä modernista, realistisesta tavasta valokuvata. Värikkäät kuvat laitettiin heti kehityksestä tultuaan helppoihin muovitaskualbumeihin plärättäväksi. Kiitos muovien sisältämän pvc:n ja suuria voittoja tavoittelevien kuvavalmistamoiden heikon laadun, on värit näistä valokuvista häipyneet kuin kesänvalo marraskuisesta sohjorännästä.

Nuo 90 kuvaa ovat vähyydessä merkityksellisiä, vaikka se kuvamääränä tänä päivänä tuntuu naurettavalta. Kukaan ei lähde ulkoiluttamaan kameraansa tänä päivänä, jos muistikortilla tilaa on vaivaiselle 90 kuvalle.
Filmiaikana 24-kuvan rullan ollessa puolessa välissä todettiin että vielähän on puolet kuvista ottamatta.
Nykypäivänä kaupasta saa kameraan muistikortin, johon mahtuu 15.000 kuvaa.

Toivottavasti nykyään perheissä jo ymmärretään kuvata myös arkea. Tai annetaan vaikka lasten kuvata. Koska olet viimeksi uskaltanut antanut kameran lapsellesi käteen? Jos kameran antaminen lapsen käsittelyyn tuntuu uskaltamiselta kameran arvokkuuden takia, on perheessä aika panna iskän tai äidin hieno kanoni/nikoni- järjestelmä myyntiin ja ostaa sellainen perhepeli, mistä on iloa kaikille. Ilo ja muistot syntyvät otetuista valokuvista, ei niistä taidepläjäyksistä, kun kuvaaja perustelee ottamatta jäänyttä kuvaa huonon ilmeen tai valon ja varjon leikin jäämisestä pois valokuvan muotokielestä. Niin...valokuvaaminen kuuluu siis kaikille.

Kuvapari , jossa oma kameran edessä oleva rauhattomuus tulee elävästi esiin. Filmille ei ole piirtynyt muuta kuin epämääräistä liikettä. Vaivautuneisuus itselleni on ollut kameran katseen edessä aina holtittoman suurta. Valokuvaustilanne on ollut yleensä pyhä toimitus, ja silloin on aina pitänyt olla liikkumatta ja vain hymyillä kauniisti.
Ja tätä kameran voimauttavan katseen edessä olemista siis lähdetään ensiviikolla harjoittelemaan oikein ajan kanssa. Miten siis itse määrittelen minua kuvaavalle kuvaajalle, kuinka haluan tulla kuvatuksi ja näkyväksi hänen ottamassaan valokuvassa. Valta otettavassa kuvassa itse määritellä etäisyyttä ja läheisyyttä syntyvässä valokuvassa. Kertoa oman elämäni tarinaa...






tiistai 6. joulukuuta 2011