torstai 31. maaliskuuta 2011

Vaalikuvat

On taas se aika vaalikvarttaalissa kun saamme ihastella noita kansanedustaja ehdokkaiksi pyrkiviä. On taas reippaasti aktivoiduttu ja noustu koloista esiin. Ehdokkaat yrittävät muistella neljänvuoden takaisia tunnuksiaan eri sosiaalisen median palvelimille. Taas pitäisi kuukauden ajan verran kirjoitella ja olla näkyvissä. Kuka uskaltaa mennä mihinkään markettiin, toreille tai turuille kuukauteen saamatta innostunutta vaalifeissaajaa silmille... Mukavaa taas ihastella kuvallista ilotulitusta ehdokaskuvien osalta eri foorumeilla.
Ihastuttavaa taas katsella ja analysoida kuvakerronnan syvällisyyttä vaalikuvissa.

Kuvistapa löytyy välillä kunnon lapsuksia. Tyypillinen mieskuvahan on voimakasta karäktääriä esiintuova valtiomiesmäisesti käteen nojailu. Joskus se voi tarkoittaa vain muulla kielellä ihan jotain muuta. Esimerkiksi viittomakielellä: Pukki.

Kuvamaailma on onneksi yhtenäistynyt laadullisesti edellisvuosista huomattavasti. Nyt osataan jo käyttää studiokuvaajien palveluita. Joskus vaan ne ideat tuntuvat loppuvan studioissa kuvaajiltakin. Kädet tuntuvan aina olevan se ongelma, mihin ne laitettaisiin...melkein kuulee kuvaajan sanojen kaikuvan studiossa; laita ne kädet vaikka päällekkäin siihen lonkalle, hei.
Eduskuntavaalit ei kai pitäisi olla mikään missikilpailu, vaan joillakin ehdokkailla tuntuu vaalivankkurit karahtaneen pahasti studioitten seinään. Jos kuvat irroitettaisiin kontekstistä, ei olisi hajuakaan mitä niissä keikisteltäessä markkinoitaisiin...

Erään puolueen vaaliohjastusta:
  • Tasalaatuiset valokuvat joka ehdokkaasta! Samassa vaalipiirissä sama kuvaaja ottaa kaikki ehdokaskuvat, aina samaa taustaa vasten, samalla rajauksella. Kyuu voi ehkä rakentaa studion Pirkanmaalla tätä varten.
  • Siisti vaatetus - ei tarkoita kallista vaatetusta. Ehdokkaan on annettava kuva henkilöstä, joka huolehtii itsestään ja hygieniastaan. Tämä ei ole itsestäänselvyys!

Nyt kun ehdokkaat eivät saa kehittyviltä huonekalufirmoilta enään vaalilahjuksia, on kunnon DIY eli Do it Yourself- meininki vallannut alaa. Sosiaalinen media tuntuu olevan päivän juttu, siihen kun ei tuhraannu vaalirahaa yhtään. Facebook ja Youtube on muun muassa valjastettu vaalityöhön.

Mutta Facebookissa on tehty vastaisku. Siellä on julkaistu yhteisö: Suomen karuimmat vaalivideot. Huh-huh, mitä kamaa. Todellista suomalaista itsenäistä yritteliäisyyttä. Hauskempaa kuin Hauskat kotivideot!!!
Takavuosien huono valokuvallinen kerronta ja sisällön puute on siis siirtynyt multimedian suuntaan. Näistä Suomen kansan eduskuntaehdokkaittemme multimediaponnisteluista saa helposti tehtyä opetus DVD version oppilaitoksiin; Älä tee näin...ainakaan kotona!!!

Linkki Suomen karuimmat vaalivideot
Linkki Vaali tai vaatekuvia

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Pyhiinvaeltajan päiväkirja,


Oulusta lähtöisin olevalla Martti Anttilalla (s.1954) on Espoossa näyttelykeskus WeeGeessä valokuvanäyttely: Pyhiinvaeltajan päiväkirja 7.8.2011 asti. Tämä nykyisin Karjalohjalla ja harmikseen kuntaliitoksen 2013 toteuduttua Lohjalaisen :) valokuvaajan kuvaajaura on ollut poikkeuksellisen ajatuksellisen sisällön omaavaa. Hän on vuodesta 1986 alkaen tehnyt useita kuvausretkiä Intian joille. Martti on myöskin viimeisiä dinosauruksia hyvässä mielessä, jotka kuvaavat mustavalkofilmille, sekä kehittävät itse suurikokoiset printtinsä. Tämä selvisi hänelle, kun hän oli yhteydessä asian tiimoilta Suomen Valokuvataiteen museoon.
Anttila on vuosien saatossa kehittynyt mustavalkovedostuksessa yhdeksi Suomen kärkinimeksi.
Suuret printtinsä hän kehittää Karjalohjalla omakotitalonsa olohuoneessa. Martti kertoo, että tuntien vedostusrupeaman aikana ei ole mitään sen mukavampaa, kuin välillä seurata ikkunasta ulkona tapahtuvaa elämää... Olohuoneen ikkunat on peitetty kalvolla, joka ei aiheuta mustavalkoisen Multigrade vedostusmateriaalin valottumista.
Ei mitään ahtaasti vessassa puuhastelua, vaan mukavasti olkkarissa oleskelua.
Hänen mustavalkokuvistaan välittyy rauha. Kuvausmatkansa Intiaan kestävät useita kuukausia. Pääsääntöisesti hän vaeltaa jokimaisemissa kävellen, eikä missään nimessä halua länsimaisena turistina autolla syöksähdellä kohteisiinsa. Hitaasti vaeltaen on aikaa omien huomioiden tekemiseen ja oman sisäisen dialoginsa käymiseen. Martti: "Kun lähestyn hitaasti ihmisiä ja otan heidät huomioon kiireettömästi, heidät kohtaa myös silloin luonnollisesti."
Tämä perirauhallinen mies on saanut sisäisen rauhansa Krishnamurtin filosofiasta ja joogasta.
Vuonna 1975 hän vietti mietiskellen yhdeksän kuukautta Sri Lankan vuoristossa luolaan tekemässään majassaan.
" En kuitenkaan halunnut istua loppuelämääni jossain vuorenkolossa, vaan halusin tuoda mietiskelyn tekemiseen. Ja ensimmäisenä vaihtoehtona mieleeni tuli valokuvaus."

Valokuvanäyttely Pyhiinvaeltajan päiväkirja kertoo Intian Narmada-joen pyhiinvaeltajien sielunmaisemasta. Muutos, joka on kohdannut jokia saastumisen ja patoamisen muodossa viime vuosikymmeninä on valtaisa. Moderni Intia tuhoaa entiset pyhät paikkansa. Joen kuolema on hajoittanut satoja kyliä ja hukuttanut alleen alkuperäisheimojen asuinalueita.

Linkki Oulun avajaisiin


perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kierros Ateuneumissa

Ateneumin taidemuseossa hieno näyttelykokonaisuus Arjen Sankarit 15.5.2011 saakka. Näyttelyssä tuodaan esiin Naturalistinen tyylisuuntaus 1800- luvun lopun kuvataiteessa, valokuvassa ja 1900-luvun alun elokuvassa. Aiheena naturalismissa oli yhteiskunnallinen todellisuus tavallisen ihmisen arjessa. Hauska rinnastus tähän päivään on se, että suuri kokoisilla valokuvantarkoilla maalauksilla oli tarkoitus viihdyttää katsojia. Siis samaa mitä elokuvat tekivät myöhemmin omassa kuvallisessa ilmaisussaan.

Vihdin Kameraseuran x-puheenjohtajan kanssa kiertäessämme näyttelyssä oli mukavaa analysointia siitä, miten tänä päivänä valokuvan keinoin saisi samanlaisen valöörin aikaiseksi valokuviin. Kuinka paljon pitäisi ampua täytesalamaa kuviin...

Varsin mielenkiintoista oli valokuvaajan näkökulmasta tehdä huomioita teoksista. Valokuvaushan oli jo 1860-luvulla monien taiteilijoiden apuväline. Albert Edefelt opiskeli Pariisissa 1873-1878 ja hänen opettajansa Jean-Lèon Gèrome innosti oppilaitaan käyttämään kameraa. Muutamilla taidemaalareilla myöskin valokuvaus kehittyi itsenäiseksi taideilmaisuksi. Edelfeltin maalauksessa; Ruokolahden eukkoja, hän on käyttänyt itseottamaansa valokuvaa lopullisen maalauksensa toteuttamiseen. Eero Järnefelt oli myös erittäin taitava valokuvaaja. Näyttelyssä on hyvänä esimerkkinä kuva pikkutytöstä kaskeamassa, josta lopullinen työ; Raatajat rahanalaiset, sai syntynsä.
Valokuvan käyttö maalausten aihepohjana oli arka aihe. Siitä ei puhuttu. Se ei todellakaan olisi synnyttänyt katu-uskottavuutta taidepiirreissä. Luovan neron myyttisyys olisi ikävästi voinut kadota.
Tästä suomalaisena esimerkkinä on Juho Rissasen selvät plagiaatit I.K. Inhan 1896 ottamamista valokuvista; Pilkkijät ja Jäänmurtaja. Rissanen osallistui v. 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn työllään; Avannolla ja sai siitä palkinnokseen pronssimitallin.
Ateuneumin näyttely oli rakennettu eri teemojen ympärille; maa, kaupunki, nuoruus, uskonto, teollisuus ja politiikka. Teemojen sisällä oli hurjiakin revittelyjä aiheesta. Katsellessa näitä valokuvan tarkkoja tuokiokuvia ihmisten arjesta sai monta hyvää ideaa omaan valokuvaukselliseen ilmaisuun. Pinnanjako ja tarinan kertominen pienillä yksityiskohdilla maalauksissa oli huomioita herättävän tarkkaa. Jokaisesta maalauksesta löytyi todellakin elokuvan verran tarinaa. Sehän se olisi valokuvankin syvempi tarkoitus. Jos elokuvan tekijöillä on puolitoista tuntia aikaa kertoa tarina, niin valokuvaajalla on vain se yksi kuva.
Valokuva on yhden rivin haikuruno. Siihen pitää ladata kaikki mitä sielusta lähtee!!!


tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kaapelitehdas

Koko päivä tiistaina oli pyhitetty valokuvataiteelle ja näyttelykierrokselle Helsinkiin. Päämääränä Helsingin Kaapelitehdas ja siellä lukuisat näyttelytilat. Suomen valokuvataiteen museossa Jaakko Heikkilän retrospektiivi; Henkeviä porinoita oli kerassaan mainio läpileikkaus miehen laajasta tuotannosta. Onneksi mies jätti aikoinaan diplomi-insinööri hommansa ja tarttui kameraan. Omien puheittensa mukaan hänelle vain tuli häpeä ammatistaan ja teki oman radikaalin ratkaisunsa siirtyessään kokopäiväisesti valokuvaajaksi. Hänen kuvaustyyliänsä voisi myös kuvata määritelmällä voimauttava, koska hän vietti tunteja jutellen, siis poristen, malliensa kanssa. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään väsytys taktiikka, vaan tietoinen kuvaustapa saaden mallit rentoutumaan ja olemaan avoimia kameran katseen edessä. Mainio tarina liittyi myös hänen New Yorkin sarjaansa. Suomessa ollessaan hän oli tottunut siihen, että ihmiset tulivat avoimesti ja mielellään kuvatuiksi. Päinvastoin oli New Yorkin Harlemissa...ihmiset suhtautuivat kuvauspyyntöön jopa agressiivisesti. Siispä ratkaisuksi Heikkilä meni kopioimaan A4 paperille suomalaisen passinsa ja kirjoitti lyhyen tiedotteen puuhistaan. Tätä lappua sitten heilutellen kadunkulmassa hän sai luotua luottamusta paikallisiin asukkaisiin. Valokuvaaja ei jää tumput taskuissaan seisoskelemaan, vaan etsii luovia ratkaisuja!

Kaapelitehtaan B-rapussa sijaitsee Jukka Male Museo ja siellä on parhaillaan VOry;n eli valokuvauksen opiskelijoiden kuratoitu näyttely Looking Forward- MAHTAVAT NÄKYMÄT 30.4 saakka. Esillä on 13 tekijän työt ja nämä työt ovat todellista huippua!
Mahtavaa nähdä se nuoruuden energia ja innovatiivinen lähestymistapa tekemiseen. Aiheet on välillä haettu riipaisevan läheltä ja revitty esiin omasta sielusta gallerian seinälle. Näyttelykokonaisuus oli itselleni kuvaajana pitkään aikaan taas innostava ja energiaa herättävä. Sitä jos mitään pitäisi taiteen perusajatus nimeen omaan olla.
Tästä päästääkin aasinsiltaa myöten kevyesti myös joka keväiseen VNF:n eli Västra Nylands folkhögskolan valokuvaosaston kevätnäyttelyyn 6.5-28.5 Valokuvakeskus Zebrassa, Karjaalla. Sama mieletön tekemisen palo ja oman sielunsa esiintuominen valokuvauksen avulla. Joka kerta hämmästelee sitä nuoruuden voimaa, vaan miten helposti se nuoruuden energia sitten myöskin silottuu...maailma on kuin vääjämättömästi etenevä jääkausi, joka silottelee luovuuden rosot.

Kaapelitehtaan C-rapusta löytyi ranskalaisen taiteilijan, Eric Mutelin valokuvanäyttely;
Les lumières latentes. Valokuvat olivat mustavalkoisia henkilökuvia tehtyinä todella ovelalla tekniikalla. Potretit oli kehitetty nestemäiseen emulssioon, jonka jälkeen ne oli jäädytetty.
Eric kuvasi sulavia jääteoksia, kun ne reagoivat omien värisävyjen intensiteetin mukaan valoon ja sen tuottamaan lämpöön.
Hän ajatuksena oli synnyttää katsojalle kokemus suhteestamme valokuvaan, sen tuottamaan illuusioon, aikaan, kuolemaan ja unohdukseen.
Kuvien sulaessa ja niiden elinkaaren päättyessä sai se aikaan aivan uuden aikaulottuvuuden. Todellinen valokuvan oma performanssi ajassa!
Kuvat saivat aika hurjia muotoja sulaessaan.
Mikä sen tutumpaa suomalaiselle joka keväisen pitkän talven päättyessä. Lumen alta sitä täälläkin alitajuntaisesti paljastuu vaikka mitä...




maanantai 21. maaliskuuta 2011

Täysikuu




Pakkohan oli viikonloppuna lähteä autolla Lohjanjärven jäälle ihmettelemään tätä kummallista tapahtumaa. Kuu siis oli radallaan lähimpänä maata kahteenkymmeneen vuoteen. Kuu siis tulisi näyttäytymään poikkeuksellisen isona. 14% kirkkaampana ja 30% suurempana. Virkkalan Pähkinäniemestä autolla jäälle ja nokka kohti laskevaa aurinkoa. Autolla jäällä ajossa on aina oma erityinen tunnelmansa...entä jos tämä jää ei kestäkkään. Uskomaton hiljaisuus vallitsee jäälakeuksella. Kevään ensimmäisen mustarastaan laulu kuuluu kaukaa edessä olevasta saaresta.
Valo on aivan erityistä muutaman hetken ajan. Kameran sulkimen raksutus on ainoa ääni pakkasessa. Auto parkkiin neljänkilometrin ajon jälkeen keskelle selkää. Ja sitten alkaa odotus. Kuun pitäisi nousta Helsingin horisontissa kello 20.32. Odotellessa matkien lehtopöllön ääntä, jospa joku vastaus kuuluisi. Hiljaista on ollut pöllörintamalla koko kevään, eikä nytkään vastausta kuulu.
Pian alkaa itäisellä taivaalla orastavaa kuun nousun odotusta. Kuu nousee itse asiassa yllättävänkin nopeasti. Tarkkana saa olla kameran takana, ettei missaa asiaa. Itse valotus saa aikaan paniikin omaista haarukointia. Kontrasti on huikea kuun ja ympäristönsä suhteen.
Eli valotukset menevät taas siihen tyypilliseen "valkoinen reikä taivaalla"- osastoon.
Tunnelma hiljaisella ja pimeällä tähtikirkkaan taivaan alla on jotakin mystistä. Hiljaisuus saa syntymään sielussa jotain esiaikaisia viboja. Taas kannatti lähteä töllön äärestä ihmettelemään äitimaan jutustelua.

Netistä kannattaa ladata koneelle huikea virtuaalinen planetaario ohjelma, Stellarium (linkki)
Kyseinen ohjelma näyttää jopa taivaalla viuhuvat sateliitit ja niiden nimet. 600.000 tuhatta tähteä, planeetat ja tähtisumut. Todella realistinen ja ilmainen vapaan lähdekoodin sovellus. Paikkamääritykseen voi luonnollisesti siis myöskin kirjoittaa Suomen koordinaatit.
Myös ohjelman kielivalinnoista saa valittua kotimaisen suomenkielen.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Lady Ostapeck


Torstai iltana Tampereen näyttelykeskus Vapriikkiin oli saapunut parisensataa kutsuvierasta juhlistamaan Lady Ostapeckin näyttelyn avajaisia. Oli vaikutava hetki, kun hän saapui näyttelypaikan ovista sisään keskelle vierasjoukkoa. Ladyn ensimmäinen kommentti oli heti; " Minuako te olette tulleet tänne katsomaan?" Tuntuu uskomattomalta kohdata 93 vuotias valokuvaaja joka on syntynyt 1918 ja kävelee ja on täysin mukana tässä ajassa. Aikaperspektiivi saa oudon takauman, varsinkin kun Vapriikissa on samaan aikaan näyttely Suomen kansalaissodan 1918 Tampereen tapahtumisista. Henkilö, jonka vanhemmat suomesta lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Amerikkaan Titanicin sisarlaivalla on uskomaton esimerkki eletystä elämästä. Luovuus ei kysele ikää. Jos tässä ajattelee omaa itseään kuvaajana, niin minullahan olisi vastaavasti vielä 40 vuotta aikaa olla luova.

Ladyn kuvia ajatellessa oivalsi, että hänhän todellakin on uranuurtaja voimauttavan valokuvan käsitteen luojana. Hänen kuvaussessionsa kestivät koko päivän, ja kuvattava sai itse käsitellä omaa minäänsä keksiäkseen mitä roolimallia hän haluaisi kuvassa esittää. Kamera oli silloin se hyväksyvä katse. Ehtymätön puku- ja esinevarasto antoi siihen mahdollisuuden. Kaiken tuon Lady oli pelastanut roskalavoilta ja kirpputoreilta. Myös kameransa 1900-luvun alusta hän oli löytänyt kirpputorilta. Luovuus ei ole tekniikasta ja siihen upotetusta rahasta kiinni. Kamera, jonka suljin oli rikki ja kuvaustilanteessa piti laskea kahteen kymmeneen joko hitaasti tai aurinkoisena päivänä hieman nopeammin. Hänen ottamistaan kuvistaan mallien kasvoilta säteilee todellinen rauha. Kaksikymmentä sekunttia on pitkä aika kenelle tahansa olla liikkumatta. Jokainen voi tykönänsä sitä kokeilla. Paikallaan, hengittämättä...paljon ajatuksia ehtii mielessä virrata tuona aikana. Voimaannutavaa. Tässä ajassa, jossa hektisyys on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, on hiljentyminen vaikeaa.
Todellista Downsiftausta.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Kukkia Japanille

Kaiken ylittävän kärsimyksen ja inhimillisen tragedian keskellä on valokuvaaja Stefan Bremer perustanut Facebook-sivustollensa kansion; A Flower of Beauty for Japan.
Hän toivoo valokuvaajien osaanottoa tässä Japania kohdanneessa valtaisassa tragediassa.
Laitetaan kauneus kiertämään Japanin surunpäivänä. Jakakaa tätä albumia eteenpäin.
Tämä on kaunis ajatus laskea kukkaseppeleitä valokuvien muodossa menehtyneiden muistolle.
Kun sanat eivät enään riitä kertomaan...

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Naistenpäivä



Naisten euro on tutkimusten mukaan yhä vain 80 centtiä...onko naisten kamerakin 20% prosenttia heikompi tai pikseleitä 20% vähemmän tai zoomitötterö 20% lyhempi? Ei taida olla.
Taitaa olla juuri toisin päin. Kotimaisella rock musiikkigenressä on nähty naisten valtaisa luovuuden esiinmarssi, samaa on havaittavissa myös valokuvauksessa.

On pakko esitellä Amerikkalainen, nyt helmikuussa 22.2 kunnioitettavat 93 vuotta täyttänyt valokuvauksen Grand Old Lady, Lady Ostapeck. Polkumme kohtasivat joskus -90 luvun alussa. Pidemmän aikaa oli keittiöni seinällä roikkunut lehtileike studiomuotokuvaajasta, joka määritteli valotusaikansa seuraavasti; " hmmm, tänään on hieman pilvinen päivä, laitetaan siis valotusajaksi 30 sekunttia." Artikkelissa myös kerrottiin tästä Suomalaiset sukujuuret omaavasta kuvaajasta, kuinka hän käytti tunteja studiossaan kuvaussession aikana saadakseen mallinsa sielun näkyväksi valokuvaan. Digitaalisuus oli juuri tullut studioihin ja Tampereella järjestettiin kaupallisten studiokuvaajien koulutusviikonloppu. Väliajalla pöytäkeskusteluissa kerroin tästä niin täysin päinvastaisella kuvaustekniikalla tekevästä naiskuvaajasta. Osoittautui, että pöytäkumppanini oli valokuvaaja Pirkko Porkka, hänen agenttinsa täällä kotimaassa. Myöhemmin -90 lopulla toin Ladyn näyttelyn Lohjan museolle, sekä pidimme yhteisnäyttelyn työryhmän kanssa Valokuvakeskus Zebrassa.

Ladyn kamera on yhtä vanha kuin hän itsekkin, Korona Wiew-laatikkokamera 1900-luvun alusta. Lady antaa huutia nykyiselle digikuvaukselle; " Nämä nykyiset kuvaajat innostuvat uudesta tekniikasta ja linsseistä ja siitä kuinka tarkkoja kuvia niillä saa. Mutta mitä kaunista siinä on, että kuva on terävä. Valokuva saa kernaasti valehdella, kunhan se tapahtuu sydämestä."
Hänen studionsa ei ole suomalaista vaatekomeroa suurempi. Ainoa valo on kuvauksessa ikkunasta tuleva luonnonvalo. Hän on täyttänyt kotinsa vuosien aikana mm. kirpputoreilta ja roskalavoilta löytämillään vanhoilla tavaroilla. Vanhat tavarat muuttuvat studiohenkilökuvissa luonteviksi henkioppaiksi menneeseen aikakauteen...
Ladyn mielestä kuvaaminen lähtee intuitiosta ja kehottaakin luottamaan valokuvaajan omaan vaistoon. Hänen mielestään sellainen on kaikilla, mutta harva uskaltaa päästää sen esiin tai antaa jopa vaiston ohjata päätöksiä.

Yöpyessään kotonamme erään Suomen vierailunsa aikana, vietimme pitkiä keskusteluja valokuvauksen ympäriltä. Tarinat risteilivät Skyyteistä Kalevalan mytologiseen mailmaan,
mutta tämän pienen ja haltiamaisen Ladyn innostuneisuus kaikkeen oli tarttuvaa. Joskus vilkaisu hänen silmiinsä hänen puhuessaan oli jopa hieman pelottavaa. Kuten sanotaan, silmät ovat sielun peili ja Ladyn katseessa kyllä löytyy tätä sisäistä syvyyttä.

Traileri hänestä tehdystä elämänkerrasta
Vapriikki Ladyn Tampereen näyttely 18.3.2011-18.3.2012

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Valokuvausko taidetta? Osa II



Nuorena valokuvaajana aina ihmetteli vanhojen jäärien keuhkoamista "valosta." Miten valo muka milloinkin tuo esiin aiheen kauniisti...itse, kun vilkaisi ikkunasta, riitti että siellä ulkona oli valoisaa! Se riitti. Nykyisin on jo oivaltanut, mitä ne gubet oikein tarkoittivat.

Valonkäytön oivaltamisen jälkeen ehkä vielä suurempi ahaa-elämys on valokuvan muoto ja ilmaisukieli. Aloittaa voi vaikka siitä helpoimmasta osiosta, eli kuvan geometriasta. Ideaahan voi hyvin lähteä visualisoimaan itselleen modernin maalaustaiteen kautta. Modernissa malaustaiteessa vahva asian pelkistäminen näkyväksi on tärkeimpiä lähtökohtia. Kuvan rakentelussa on siis geometriset muodot osana sommittelua.
Max Weberin maalauksessa; Sellisti on taiteilija nähnyt mallinsa pelkistetyn geometrisina. Kun katsotaan Gordon Parksin kuvaa vuodelta -66 Muhammed Alista näemme silmiä hieman siristelemällä samoja geometrisia kuvioita. On kolmiota ja pyörylää...

Kun "Sellisti" maalauksesta kytkee väri-informaation pois, ja katsoo sitä mustavalkoisena, on geometristen muotojen havainnointi paljon helpompaa. On huikeaa asian oivaltamisen jälkeen löytää näitä muotoja valokuvista. Yhtenä suurimpana tämän asian hyödyntäjänä on ollut modernin maalaustaiteen koulutuksen saanut; Henri Cartier-Bresson. Hänen keskeinen tapansa valokuvata oli löytää ensin muodollisesti (geometrisesti) kiinnostava kompositio ja jäädä sitten odottamaan jopa tunneiksi siinä kuvan sisällä tapahtuvaa "ratkaisevaa hetkeä." Vaikka häntä pidetäänkin katukuvaustyylin kehittäjänä, ei hänen kuvansa todellakaan olleet mitään lonkkaheittolaukauksia.

Tässä kohtaa onkin mukavaa mainostaa Valokuvakeskus Zebra;n toimintaa. He järjestävät joka kevät leikkimielisen kuvaustapahtuman, FotoZafari. Useasti annettuna aiheena on ollut; Z.
Tämän muodon löytäminen valokuvaan on ollut joka kerta hauskaa ja haastavaa. (linkki)

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Luontokuvaa

Lohjalla jo järjestyksessä kolmastoista luontokuvailta oli saanut taas ihmiset liikkeelle. Sali oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Luontokuvausta on pidetty pääsääntöisesti miesten maailmana putkineen ja kuvien metsästyksineen. Ilta olikin piristävä poikkeus valtavirrasta, kun kolmesta esiintyjästä kaksi oli naisia. Taidevalokuvaus puolella naiset ovatkin suuremmassa osassa. Mukavaa saada luontokuvaestraadeille uusia tuulia... Illassa näimme esitykset;
Elina Nuortie; Kuohu
Ritva Kovalainen; Metsän hoidollisia toimenpiteitä
Mika Honkalinna; Kotometsää etsimässä

Ilta myös poikkesi totutusta luontokuvauksen valtavirrasta, kauniiden luontokuvien katselutapahtumasta ja yhteisestä hymistelystä. Ilta pääosaltaan keskittyi meidän suomalaisten oman metsäluontomme häviämiseen. Oli järkyttävää ja todellakin silmiä avaavaa kuunnella Ritva Kovalaisen ja Mika Honkalinnan esitystä nykyisestä tehometsätaloudesta (lue raiskauksesta). Metsät ovat alistettu tuotantolaitoksiksi ja metsiä verrataan pelkisi kasvupohjiksi kuten peltoja. Ennen metsien valtakunnissa voi vaeltaa tunteja, nyt ne ovat kutistuneet minuuteissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Kovalainen kertoo;"Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän?

Olemme alkaneet mitata metsää minuuteissa. Kuinka kauan kestää kävellä metsän läpi aukolta aukolle tai taimikolle? On kolmen minuutin ja viiden minuutin metsiä, kolmenkymmenen minuutin metsiä hyvin vähän."

Mika Honkalinna kertoi omasta havainnoinnistaan, että ainoastaan välittömästä asutuskeskusten läheisyydestä löytää tänä päivänä paljon koskemattomamapaa luontoa. Siitä oli hyvänä esimerkkinä Mikan huuhkaja kuvat Helsingin keskustasta. Luonnon monipuolisuus lajirunsaudeltaan on saanut säilyä yllättäen ihmisen välittömässä läheisyydessä.Vaikeaa on harvesterilla painella keskellä kaupunkia...

Metsä on aina ollut suomalaisille pako tai mietiskelypaikka. Asenteiden on muututtava.

Suojele luontoa!


keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Kaipaava katse

Aamun HS:n kulttuuri C1 sivulla kaksi mielenkiintoista asiaa valokuvan ympäriltä. Kirjailija Riko Korhosta oli pyydetty etsimään vanhoja kuvia entisistä kodeistaan. Tämä oli saanut hänet pysähtymään vanhojen valokuva albumeitten pariin. Aikamatka oli alkanut neljän vuosikymmenen taakse. Jutussa hän kertoi, kuinka yllättävän vieraalta hän itse näytti valokuvissa. Jaoteltuaan näkemänsä kuvat kolmeen ryhmään hän sai pinot:
- En tunnista itseäni
- En suostu tunnistamaan itseäni
- Tunnistan itseni
Korhonen analysoi hienosti tätä päivää; "Onkin skandaali, että vaikka elämme sujuvasti päivästä ja vuodesta toiseen, ymmärrämme ajan kestoa yhtä huonosti kuin lapset. Elämä tapahtuu, ja kun käännymme katsomaan taaksepäin, vanhat valokuvat katsovat takaisin vierain silmin."
Tuttu tunne varmaan jokaiselle. On hämmästelty, onko tuostakin tapahtumasta tai asiasta noin kauan. Omaa elämää ajatellaan jatkumona, jolle ei ole päätepysäkkiä. Valokuvan silmänräpäyskuva on muisto menneestä tapahtumasta jo heti kuvan oton jälkeen.

Toinen uutinen samalla sivulla kertoi Ristojen Asfalttia ja Auringonkukkia- näyttelyn saamasta menestyksestä. Kuvat oli kuvattu 1970 luvun Helsingissä. Näyttely keräsi 45.000 kävijää joista viimeiset 10.000 kävi lopetusviikolla. Näyttelyn saama menystys kertoo ihmisten kaipuusta johonkin tuttuun ja turvalliseen. Tunteet on helppo ankkuroida muistoja herättävään kuvaan.
Arkipäivän valokuvaterapiaa...

Näyttelyn valokuvavedokset myytiin hyväntekeväisyyshuutokaupassa, jossa kävi yli 800 kiinnostunutta. Kaikki 153 kuvaa meni kaupaksi 219 € keskihintaan. Tuotto oli siis 32.000 euroa joka meni lyhentämättömänä Vailla vakinaista asuntoa ry:lle.