lauantai 31. joulukuuta 2011

Uusivuosi

On taas se aika, kun pitää antaa uusia lupauksia tulevalle vuodelle...

Tulevana vuotena lupaan vähentää valotusaikaa. Aika on katoavaista, jos uskomme kirkon oppeja.
Tulen myös ehdottomasti käyttämään pienempää aukkoa. Liian suurella aukolla tulee liian suuria kuvia, mutta pienellä aukolla saa sopivan kokoisia, juuri albumiin mahtuvia. Yritän myös olla erityisen säästäväinen pixeleiden suhteen, enkä turhilla kuvilla rasita kennoani. Nikonistina itsekkin ymmärrän osittain sen käyttöä, mutta kanonistejä pyrin edelleenkin ohjaamaan hoitoon. En tule myöskään kääntelemään turhaan zoomia, vaan pyrin kiinteään, yhteen polttoväliin. Kameraa pyrin ulkoiluttamaan useasti, koska ulkoilu on terve harrastus koirattomalle ihmiselle. Jos erehdyn kuvaamaan luontoa, pyrin pitämään ehdottomasti autoni näköetäisyydellä. Turha ramppaaminen kuluttaa vain maakerroksen humusta. Kamerastani tulen pitämään parempaa huolta, enkä turhaan kiukuttele sille huonoista kuvista.
Salamaa tosin tulen käyttämään runsain mitoin tulevanakin vuotena, koska valaistuminen on ihmiselämän suurin päämäärä.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2012 KAIKILLE KUVAAJILLE!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Tapaninmyrsky

Yöllä alkanut talvimyrsky, jos +8 astetta voi talveksi sanoa, ravisteli peltikattoa kuin piru köyhää. Sellainen kilinä ja kolina ulkona koko yön. Tosin naapurustosta kuului muutakin kuin kulkusten kilinää. Poliisipartio saapui nuorisoa  rauhoittelemaan, olivat varmaan niin innostuneet tästä luontospektaakkelista.
Norjasta Ruotsin yli Suomeen loikannut talvimyrsky sai Hangon tuulimittarissa syntymään täydet 10 boforia. Siis sama tuulenvaikutus, kun ajat autolla yhdeksääkymppiä ja työnnät pääsi auton sivuikkunasta ulos. Aamun aikana 200.000 taloutta ilman sähköä.







lauantai 17. joulukuuta 2011

2. Työpaja

Voimauttavan valokuvauksen toinen työpaja takana. Kaksipäiväinen urakka oli tällä kertaa varsin uuvuttava. Osa osaanottajista oli tunteiltaan niin pinnassa, että kyyneleiltä ei vältytty. Torstai oli kuvauspäivä. Aamu valkenee harmaana, yhtä mittaisena vesisateena. Kaikkien naamat tietysti mutkalla, olihan tähän päivään tietysti jokainen miettinyt, miten se oma voimauttava valokuva syntyy.

Täytyy ihailla Miinan säteilevää karismaa. Nainen purjehtii sisään tietysti huomaten hieman apeahkon tunnelman, mutta välittömästi alkaa maalailemaan mielikuvaa kyseisen säätyypin erinomaisuudesta;
 " Nyt teillä on erityinen mahdollisuus päästä Japanilaisittain pehmeään tunnelmaan. Sadepisarat luovat hehkua kuusen oksilla tuhansina kyyneleinä. Hollywoodissa aina tilataan paloauto paikalle kastelemaan vedellä miljöö ennen kuin mitään aloitetaan. Värivalojen hehku heijastuu ihastuttavasti sadelammikoista kuvattavanne kasvoille. Valon erinomaisuus vain paranee pehmeän ja sadetuhruisen kuvausilman vallitessa."
Kaikille Nikonin FM2 filmikamerat kouraan. Kameroitten pohjaan kaiverrettu TTK kaiverrus sai ajatuksen karkaamaan Tampereelle ja paikalliseen lasten kuvataidekouluun. Seuraavana päivänä joku kysyikin, mikä tämä TTK-kaiverrus tarkoittaa. Miina siihen; "No se on Taideteollinen Korkeakoulu."
Herraisä!!! Joku valokuvasuuruus on ehkä koskettanut näitä samoja kameroita....

Ja saappaat jalkaan ja menoksi
kohti parin kanssa sovittua kuvauspaikkaa, joka tässä tapauksessa oli molemmille merenranta. Lähin ranta aavan meren havainnointiin on Lohjan perspektiivistä katsoessa Inkoon Koppernäs. Siis sinne. Rannalla reipasta tuulta ja vaakasuoraa vesisadetta. Aamulla opetettu harmaakortin käyttö jokaisen kuvan valotuksen onnistumiseksi tuulessa ja sateessa varsin haastavaa.

Kuvaustehtävänä oli siis ottaa omasta itsestä voimauttava valokuva. Kuvaustapahtumassa kuvattavan ja kuvaajan roolit on käännetty nurin niskoin. Kuva ei tule olemaan kuvaajan kuva, vaan kuvattavan oma.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että kuvattava ohjaa kuvaajaa, millaisen kuvan kuvattava haluaa itsestään otettavan. Kuvaajan tehtävä on antaa se hyväksyvä katse kuvattavalleen, eikä edes yrittää millään lailla puuttua kuvassa olevan ajatusten ohjailuun. Siis kaikenlainen besservisseröinti on kielletty.
Kumpikin yritti huutaa kurkku suorana toiselle ohjeita, mutta myrskyävä meri vei sanat mennessään kauas rantalepikkoon. Ja voi tziisus, siellä oli kylmä!!!!

Perjantai olikin sitten varattu valokuvista rakennetun elämäntarinan purulle. Oma valokuvatarinani meni edellisiltana vielä uusiksi. Kiitos Eirin, kuvaamani diarulla ei koskaan saapunut takaisin.  Oikeastaan se oli ihan hyvä, koska ajattelemani lapsuudestani kertoma pläjäys ei olisi koko elämänkaarena ollut kovinkaan kattava. Siis uutta ajatusta kehiin...


Lähdin purkamaan elämäntarinatehtävää matkana menneisyyteen, joten tarvitsen matkalaukun. Matkalaukussa on lukkoja, jotka pitää avata, ennen kuin pääset sisällön kimppuun. Niin on myös muistojen kanssa. Ensin pitää avata lukot muistoista, että pääset niiden luokse. Täytin matkalaukun haapapuusta tehdystä kutterilastusta, johon hautasin valokuvat. Symbolisesti niin hyvät, kuin huonotkin muistot ovat omassa mielessä pehmusteiden ympäröimiä. Niin kuin lapsuuden kesäkin aina vain jatkuu ja jatkuu ikuisena aurinkoisena ja lämpösenä mielessä ilman sadepäiviä. Haapa edustaa sitä hienoa äänimaailmaa, kun kuulee kyseisen puun lehtien havinan.
Valokuvat upotin summittaisessa järjestyksessä eri kerroksiin lastujen alle. Muistot myös mielessä eivät ole missään kronologisessa järjestyksessä omassa mielessä.
Toinen muisto johtaa toiseen mielikuvaan ja niin edespäin. Jokainen erikseen esiin kaivettu valokuva lastujen joukosta johti myös omaan seuraavaan muistoon.

Tuoksu tuoreesta haapalastusta vei muistoissa helposti lapsuuden leikkeihin ja muistoihin leikeistä esimerkiksi salaperäisissä puuliitereissä.
Niin, siihen aikaan kaikilla oli sellainen. Ei vielä ajatustakaan käsittämättömästä tulevaisuuden keksinnöstä, että ilmasta voi pumpata lämpöä...
 Lämpöpumppu....
 Häh???

Ainoa lämpöä tuottava laite oli kirves ja jatkuva halon hakkuu...







tiistai 13. joulukuuta 2011

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tulennielijä



                            Kuva Lohjan Menneenajan joulumarkkinoilta 2011

lauantai 10. joulukuuta 2011

Muistijälkiä filmiruuduissa.

Odottelua ensi viikon Voimauttavan valokuvauksen pajaan. Pari päiväinen rutistus, jossa ensimmäisenä päivänä valokuvausharjoitus ja seuraavana päivänä  valokuvista rakentuvan elämäntarinan purku.
Miina saapuu peräkontillinen filmikameroita ja kamerajalustoja mukanaan. Tosiaankin siis pelkkiä filmikameroita. Digikuvaus on siis kiellettyjen asioiden listalla. Kuvaustehtävä toteutetaan parityönä ja siihen on varattu kokopäivä. Vaikka aamusta seuraavan päivän aamuun. Kelitoiveena mitä huonompi, niin sen parempi. Sen näkee jo annetusta varustelistasta; vaatetta niin paljon mukaan, että voi vaikka nukkua kuusen alla. Aika ekstreemiä siis tulossa....

Seuraavana päivänä ennakkotehtävän purku.  Tehtävänä on rakentaa valokuvista oma elämäntarina. Tämän toteuttaminen on vieläkin hieman hakusessa ja kesken. Ajattelin ensin rajata koko lapsuuden kuvista pois. Ajatus perustui siihen huomioon, että olen asunut yhdessä vaimoni kanssa kaksinkertaisesti sen ajan, mitä aikoinaan asuin vanhempieni kanssa lapsuudenkodissani. Ikäryhmäni edustama lapsuudenkuvasto oli aika paljon kerran vuodessa tapahtuvaa synttärikynttilöiden puhaltelua ja uimarannalla kesäisin loikoilua. Ensin ylivoimaiselta tuntuva muistojen kaivelu, kun ei muka lapsuudestaan mitään muista, osoittautuikin oikeaksi tavaksi lähestyä asiaa.

Ne kenkälaatikokuvat. Ne kuvat jotka tosiaankin oli kätketty kenkälaatikoihin, osoittautuivat varsinaiseksi arkeologiseksi muistelun kaivelu puuhamaaksi. Unohdetut, mukamas ohilaukauskuvat ovat kerronnaltaan hieman syvemmän tutkiskelun jälkeen niitä tärkeimpiä.
No miksi? Siksi, että niissä ei olla todellakaan pönötetty puhaltelemassa synttärikynttilöitä, vaan niissä on näkyvissä eletty elämä. Elämä näkyy vaikka risoissa vaatteissa riehuessani serkun kanssa maassa maaten pihamaan hiekassa. Tai valokuva ajaessani polkupyörällä. Ajelin kotikatua ylös-alas ja pysähdyin mäen päälle mietteissäni. Muistan ajatuksen, kun pelottava huomio lapsuuden loppumisesta on  seitsenvuotiaan ahdistuksella tullut konkretiaksi; "Huomenna se koulu sitten alkaa, elämä on ohi."

Lapsuusajan valokuvia olen löytänyt yhteismäärältään noin 90 kappaletta. Pidän sitä kuvamääränä valtaisana. Valokuvaus ei kuitenkaan ollut 1960-luvulla  perheissä ihan jokapäiväistä puuhaa johtuen kameroiden ja filmien kalleudesta. Onneksi kuvat ovat mustavalkoisia. Äidin veli oli innokas valokuvauksen harrastaja omine pimiöineen, jolloin itsevedostetut printit ovat säilyneet tähän päivään.
Värivalokuvauksen rantautuminen Suomeen sai kaikki innostumaan tästä modernista, realistisesta tavasta valokuvata. Värikkäät kuvat laitettiin heti kehityksestä tultuaan helppoihin muovitaskualbumeihin plärättäväksi. Kiitos muovien sisältämän pvc:n ja suuria voittoja tavoittelevien kuvavalmistamoiden heikon laadun, on värit näistä valokuvista häipyneet kuin kesänvalo marraskuisesta sohjorännästä.

Nuo 90 kuvaa ovat vähyydessä merkityksellisiä, vaikka se kuvamääränä tänä päivänä tuntuu naurettavalta. Kukaan ei lähde ulkoiluttamaan kameraansa tänä päivänä, jos muistikortilla tilaa on vaivaiselle 90 kuvalle.
Filmiaikana 24-kuvan rullan ollessa puolessa välissä todettiin että vielähän on puolet kuvista ottamatta.
Nykypäivänä kaupasta saa kameraan muistikortin, johon mahtuu 15.000 kuvaa.

Toivottavasti nykyään perheissä jo ymmärretään kuvata myös arkea. Tai annetaan vaikka lasten kuvata. Koska olet viimeksi uskaltanut antanut kameran lapsellesi käteen? Jos kameran antaminen lapsen käsittelyyn tuntuu uskaltamiselta kameran arvokkuuden takia, on perheessä aika panna iskän tai äidin hieno kanoni/nikoni- järjestelmä myyntiin ja ostaa sellainen perhepeli, mistä on iloa kaikille. Ilo ja muistot syntyvät otetuista valokuvista, ei niistä taidepläjäyksistä, kun kuvaaja perustelee ottamatta jäänyttä kuvaa huonon ilmeen tai valon ja varjon leikin jäämisestä pois valokuvan muotokielestä. Niin...valokuvaaminen kuuluu siis kaikille.

Kuvapari , jossa oma kameran edessä oleva rauhattomuus tulee elävästi esiin. Filmille ei ole piirtynyt muuta kuin epämääräistä liikettä. Vaivautuneisuus itselleni on ollut kameran katseen edessä aina holtittoman suurta. Valokuvaustilanne on ollut yleensä pyhä toimitus, ja silloin on aina pitänyt olla liikkumatta ja vain hymyillä kauniisti.
Ja tätä kameran voimauttavan katseen edessä olemista siis lähdetään ensiviikolla harjoittelemaan oikein ajan kanssa. Miten siis itse määrittelen minua kuvaavalle kuvaajalle, kuinka haluan tulla kuvatuksi ja näkyväksi hänen ottamassaan valokuvassa. Valta otettavassa kuvassa itse määritellä etäisyyttä ja läheisyyttä syntyvässä valokuvassa. Kertoa oman elämäni tarinaa...






tiistai 6. joulukuuta 2011

maanantai 28. marraskuuta 2011

Silmitön talvi


Lumettoman marraskuisen Joulukadun 
 yllä leijui kalpean kuun hento sirppi...






















tiistai 22. marraskuuta 2011

Voimauttavaa olohuoneessa

Pääsin siis sittenkin  osallistumaan voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet, kurssille. Ja pitopaikka vielä muuttui tilaongelmien myötä meidän omaan olohuoneeseemme. Kurssille tuli loppujen lopuksi 14 innokasta oman itsensä tutkijaa voimauttavan valokuvan keinoin. Ensimmäisen moduulin läpikäyminen antaa valmiudet voimauttavan valokuvauksen perustietojen omaksumiseen.
Miina veti intensiivisesti osallistujat syvälle valokuvan ymmärtämisen maailmaan. Ajatukset valokuvan lukemisesta saivat päivänaikana aivan uusia ulottuvuuksia. Seuraavat ajatukset ovat poimintoja Miinan meille jakamasta tajunnanvirrasta...

Valokuvan tragedia on ikuistaminen. Laukaisimen painalluksen jälkeen hetki on jo menetetty. Valokuvalla ja kuolemalla on siis yhteinen konteksti. Molemmat ovat lopullisia eikä paluuta taaksepäin ole olemassa. Minkälaisen muistijäljen halusimme tallentaa otokseemme. Yleensä olemme kuvaajina vangittuna tarkkailijan osaan, olemme kuin japanilaisia turisteja katsoessamme omaa ottamaamme kuvatulvaa kovalevyiltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. Valokuvat ovat rakkaudellisia, saanko siis tulla hyväksytyksi kameran katseen edessä vai onko paikkani ollut kuvissa aina taustalla takarivin taavina.

Kamera kuvattavan ja kuvaajan välissä antaa myös mahdollisuuden katsoa toista henkilöä pidempään kuin sen pari sekunttia. On pysäyttävää katsoa toista henkilöä etsimen lävitse ja nähdä kuvattava muunakin kuin pelkkänä objektina. Nähdä kuvattavansa tarinana, jonka saattaisi kuvaksi. Yhteiseen kuvastoon jäisi jälki yhdessä kokemasta kuvallisesta matkasta.
Miten ja millä lailla kuvaaja rakentaa ottamansa kuvan, koska kuvanottohetki jättää molempiin muistijäljen. Tuleeko kuvattava oikeasti näkyväksi, vai käveleekö kuvaaja kuvattavansa ylitse toteuttaessaan omia taiteellisia ambitioitaan.

 Media tänäpäivänä toistaa paloiteltua ihmisvartaloa mainoskuvastossa. Nuoren kehon kuvallinen palvonta on tämänpäivän vallitsevaa kuvastoa. Kauneudella on syvempi merkitys, kauneus ei ole pelkkää pinnallista koristelua. Voidaanko siis  kuvata omaa kuolevaa mummoa, saako kuvissa edes näkyä rappeutumisen tahi sairauden merkkejä? Tuttuja lauseita vanhemmilla henkilöillä ovat juuri nämä, ettei näin vanhaa kannata kuvata ja kamera varmaankin kohta särkyy. Tai sukulaiset vetoavat siihen, että haluavat muistaa mummon vain terveenä. Yhtä voimauttavaa on myöskin ikääntyvillä ihmisillä tulla hyväksytyiksi kameran hyväksyvän katseen edessä.

Perheissä yleensä yksi perheenjäsen toimii kuvaajana aiheuttaen kuvallisessa historiassa traagisen menetyksen, koska hän siis puuttuu perheen yhteisistä kuvista. Kun yksi  vain kuvaa, on se hänen kertomansa tarinaa omasta kuvaajan lähtökohdastaan. Lapsi varmasti muistaisi lapsuudestaan itse valokuvatessaan  kuvista ihan eri asiat tärkeiksi. Läheisetkin ihmiset katsoessaan samaa valokuvaa muistavat ja näkevät ihan eri asioita. Valokuva tekee tällöin näkyväksi sen, ettei itse tunne edes omia läheisiään.
Ennen filmiaikana heitettiin kenkälaatikkoon kaikki omasta mielestä epäonnistuneet valokuvat. Sieltä uudestaan esiin noukittuna niistä löytää aivan eri asioita, kuin niistä, jotka olivat arvoisiaan saadakseen pääsyn perheen valokuva-albumiin.
Niistä kuvista löytyy paljon syvemmin perheen omasta historiasta kertovat kuvat. Kuvista löytyy irrottelua, on hassuja ilmeitä. Perhekuvagenre on tuttu jokaisesta kodista. Miten samanlaisia onkaan kaikki synttärikakkua puhaltavat kuvat jokaisessa suomalaisessa kodissa. Vilkuta, hymyile ja sano muikku!
Nykyinen digiaika hävittää todellisuudessa mittaamattoman tärkeät kenkälaatikkokuvat. Digikameran delete nappula poistaa kaikki kuvaajan sillä hetkellä huonoiksi ajattelemat valokuvat.

Aika rankkaa tekstiä näin studiokuvaajan kannalta ajateltuna. Tehtävänihän on ottaa esimerkiksi ylioppilaskuvauspäivänä  kymmenessä minuutissa muka valokuvat, joissa näkyy kuvattavien sielunelämä ja kuvattavan oma karisma. Studiokuvaus on oikeastaan riittikuvausta. Niissä yksivuotias kasvaa vauvasta lapseksi, rippikuvassa nuori aikuiseksi, hääkuvassa rakastavaiset pariksi ja hautakuvassa kuollut mullaksi. Initaatioriitti valokuvauksen keinoin matkasta seuraavalle pysäkille. Hetki on ikuistettu, hetki on passé, ja hetkeen ei enää voi palata.





sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Jäänsuudelma

Sunnuntairetkellä Karnaistenkorvessa, joka on laajin yhtenäinen korpialue Lohjan seudulla. Löytyy korkeita kalliojyrkänteitä, laaksopainanteita ja jopa pari kaunista metsälampea. Alue on laajuudeltaan 690 hehtaaria ja siitä 70 hehtaaria on yli satavuotiasta metsää. Karnaistenkorpi sijaitsee ylänköalueella, jonka korkeus merenpinnasta on yli 60 metriä.
Siis näitä viimeisiä eteläisessä Suomessa olevia metsätilkkualueita. Onneksi Lohjan kunnanvaltuusto vuonna 1992 asetti alueen kaavassaan virkistysalueeksi. Alueella on helppo liikkua. Eksyminen on käytännössä aika mahdoton suoritus.

Aamulla ollut -3 asteen pakkanen oli jäädyttänyt pikkulampareet. Se oli kuluvan syksyn ensimmäinen viesti lähestyvästä talvesta. Taivaalta sirottunut, varjoissa nähtävä sininen sävy oli kauniin syvä. Nähdä veden jäätyvän on kokemuksena pysäyttävä. Kuviot, minkä jäätyvä vedenpinta muodostaa, on luonnon omaa taidetta. Isoimmissa metsälammissa myöskin jäätyminen oli alkanut rannanvarjoissa etenemään. Liian myöhäinen ajankohta auringonsuhteen vain sai kuvaamisen jäämään tuonnemmaksi.
Aurinko oli jo ehtinyt horisonttilinjan yläpuolelle aiheuttaen todella järkyttävän suuren valaistuseron. Ei puhettakaan sen  pyydystämisestä muistikortille. Ajatus jäätyvän lammenpinnan kuvaamisesta on alkanut kiehtomaan. Pinnalta heijastuisi yläpuolella oleva tähtikirkas yö. Se vaatii siis pientä yöliikuntaa. Tosin pimeys tähän vuodenaikaan on jo täydellistä ihan inhimilliseen kellonaikaan.

Suppilovahverot olivat jäätyneet pystyyn. Niitä oli tosi omituista poimia. Ne olivat kuin ohutta kristallilasia. Pois lähtiessä paikallisen kiinalaisen ravintolan vetäjä vaimoineen tuli iloisesti vastaan. Oli mukavaa nähdä hymyilevät naamat loistavan jo kaukaa. Tuumailivat vaan että huhu-huh, kun on kylmä ja hävisivät metsään sieniämpäreineen. Niinpä...eipä siellä muita sienessä tai metsässä näkynytkään kuin minä, vaimoni ja kiinalaiset. Se oli mukava ajatus. Varsinkin tuo sienestys marraskuun 20. päivänä.

Linkki Karnaistenkorpi






tiistai 15. marraskuuta 2011

Vaihtelua kuvaajankin elämään

Kamerankuljettajan  hommissa on se hyväpuoli, että kovin on vaihtelevat aiheet, joita joutuu kuvaamaan. Viikon aikana on kuvattu Luciaehdokkaita, kaupunginvuokra-asuntoja, oluenjuontikilpailua, ammattikoulun 50v. juhlia, taloremonttia Helsingissä ja lapsia & perheitä...
Viikolla aikamääre 11.11.11 ei kuitenkaan aiheuttanut suurempaa ryntäystä hääkuvaukseen. Lohjalla meni kuitenkin 19 paria naimisiin maistraatissa. Paras, mihin törmäsin uutisissa, oli tuo vihkiminen Prisman parkkihallissa!
Missäköhän mahtoi olla jatkot...ehkä parin kotona autotallissa :-)

Linkki videoon












tiistai 8. marraskuuta 2011

Tielinjauskepit

Marraskuu on luopumisen aikaa. Hyvästijättöä kesälle ja auringonvalolle. Kävelyllä lähimetsässä, joka on tähän asti säästynyt ihmisen ahneuden invaasiolta. Harmaan metsän aluskasvillisuuten oli noussut uusi lajike. Jotenkin tämän lajin kohtaaminen saa aina epäuskoisuuden tunteen nousemaan ensimmäiseksi mieleen. Tielinjauskepit.  Nyt metsän hiljaisuus on tuleva metsän hautausmaa. Metsä kohtaa muutoksen metsätyökoneena. Muuttolintujen on turha hakea keväällä enään vanhoja kolopuitaan. Ne ovat muuttuneet vessapaperiksi paikkakunnan paperinjalostuksen hyvällä avustuksella.
Miten absurdia.
Paikallinen paperitehdas ei ole enään Suomalaisten omistuksessa, vaan sen omistaa ulkomaalainen, Etelä-Afrikkalainen yritys. Muuttolintujen palatessa etelästä, ovat sillä aikaan eteläisessä maassa olevat tehtaanomistajat panneet pesimäpuut päreiksi.

Metsä muuttuu muistoksi. Metsä muuttuu haamuksi, joka menettää olevan muotonsa. Metsä muuttuu epäteräväksi, muistojen kangastukseksi siellä kävelevän ihmisen sielussa. Ympäristön muutos on aina peruuttamaton. Kuinka hetki sitten vedetty moottoritie läpi aarniometsäalueen tuntuu hetken kuluttua muka aina siinä sijainneen. Ihmisen sopeutumiskyky on käsittämätön. Kognitiivinen muistikatkos.









 Linkki koskettavaan,  valokuvatailijoitten Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Ylen Areenasta löytyvään radiohaastatteluun. Haastattelussa he pohtivat ihmisen asemaa ja ihmisten henkisten arvojen katoamista lähimetsän katoamisen mukana.

Linkki Ritva Kovalaisen omille sivuille.
Linkki Sanni Sepon sivuille


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Voimauttavaa

Odotellessa tietoa pääsystä Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvauksen- kurssille, ovat ajatukset lipuneet valokuvan olemukseen. Ainoastaan ehkä valokuvalla on taidemuotona niin ristiriitainen arvo. Poliisilaitokselle kiikutettavan passikuvan ja abstraktin mitään esittämättömän taidevalokuvan välille jää aika paljon maastoa. Kuitenkin on samasta valokuvauksesta kysymys.
Jos sitten vaikka verrataan keskenään katukivetysten tekijää ja kivestä veistosta luovaa taiteilijaa, niin samaa kiveähän siinä työstetään näkyväksi. No ehkä kuitenkaan se kivimies ei mene taidegalleriaan tepastelemaan ja kertomaan patsaanveistäjälle, että kyllä minäkin tollasen tekisin koska vain.

Tuttu juttu kuitenkin valokuvauksen puolella. Harrastajan ensimmäinen lausuttu kommentti valokuvanäyttelystä ulos tullessaan on yleensä se, että tuollaisia kuvia nyt ottaisi kuka tahansa...
No ihan varmaan  jokainen voi onnistuakkin, ei sitä voi  kiistää. Mutta maailmalla sanotaan harrastajan ja ammattilaisen eron olevan ehkä siinä, että ammattilainen voi toistaa saman taiteellisen näkemyksensä, johtoajatustaan valokuvissaan  uudestaan ja uudestaan.
Kun laittaa teoksiaan julkisesti esille, on aina tietysti myöskin oltava avoin kaikelle arvostelulle. Se voi olla joskus suuri kynnys. Jopa niin suuri, että pelko toisten sanomisista voi olla este itsensä ilmaisulle. Valokuvaus kuuluu kuitenkin kaikille, ja myöskin valokuvauksen harrastajat ovat oikeutettuja tuomaan näkemyksiään näyttelyihin esille.

Mutta siihen asiaan...Ennakkotehtävänä voimauttavan valokuvauksen koulutukseen on valita yksi valokuva, joka liittyy johonkin avainmuistoon tai oman elämän käännekohtaan. Ketkä ihmiset ovat olleet kameran takana sinua kuvaamassa ja miten he ovat nähneet sinut. Valitusta kuvasta olisi hyvä näkyä tunnelma, aistia elämäntilanne eleistä ja ilmeistä. Olla myöskin valmis analysoimaan ja puhumaan kuvasta ja sen herättämistä tunteista koulutuksessa olevan parin kanssa.



Itselleni nousi heti mieleen ensimmäinen lapsuusmuistoni. Olin kuulemma aika vilkas, joten vanhemmat pistivät minut rauhoittumaan aina välillä pimeään lemsluuraan, jota tuttavallisemmin tänäpäivänä kutsutaan vaatehuoneeksi. Pimeys ei kuitenkaan ollut pelottavaa. Aina muutaman ajan kuluttua silmät tottuivat pimeyteen ja näkivät oven raosta siivilöyityvän valon. Silmät alkoivat pimeydessä näkemään ja erottamaan ympäriltä muotoja. Muistan tunteen, kuinka aika pysähtyi. Vanhojen vaatteiden pölyinen tuoksu kirpputoreilla saa joskus myös  laukaistua aikamatkan suoraan lemsluuraan. Varmin paikka siihen on ollut Emmaus Tammisaaressa.

Lähtiessäni työstämään tämän muiston löydyttyä siitä valokuvaa, oli se itselleni erittäin voimauttavaa, ajatuksia ja muistoja herättävää. Kuvaa muokatessa viimein löysin lapsuudestani ensimmäiset muistikuvani ja siitä nousevat tunnelmat. Näin itseni ruudulla olevassa kuvassa...

Johtuen juuri näkemästäni valokuvanäyttelystä, nousi mieleeni koko asian avaava oivallus. Pimeähuone on sama, kuin camera obscura latinaksi. Minut siis suljettiin kameran sisälle. Voiko siis olla mahdollista, että tämä kokemus on saanut itseni niin sitoutumaan valokuvauksen maailmaan.
En epäile valokuvan teraupeuttista voimaa.
Onhan jokaisella nähdessään jotain, esimerkiksi kauniin auringonlaskun tarve ottaa siitä valokuva. Valokuvanottaja jälkikäteen kuvaa tarkastellessa palauttaa muiston kuvanottohetkeltä.
Kuinka tilanne kosketti silloin hänen sieluaan.

Odotan Miinalta innolla vastausta...




tiistai 18. lokakuuta 2011

Terveisiä avajaisista





Marja Pirilän ja Petri Nuutisen Camera Obscura Works näyttelyn avajaiset olivat lämpimät ja kodikkaat.
Näyttelytilan rikkominen kolmiulotteiseksi installaatioksi ripustukseltaan oli mukava yllätys. Yleensäkin näyttetilan rikkominen perinteisestä viivasuorasta ripustuksesta poikkeavaan muotoon on ainakin itseni mielestä tervetullutta vaihtelua.

Marja kertoi idean Camera Obscurasta tulleen jo vuonna 1996. Sitä aikaisemmin hän oli jo tehnyt kokeiluja neulanreikäkameran avulla. Hän omaa dokumentaarisen valokuvakoulutuksen, johon tämä luovuuden irti päästäminen täysin vastakkaisella ajatuksella oli hänelle tervetullut yllätys.
Obscura kuvien syntytekniikka on mielenkiintoinen. Huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla. Muoviin leikataan 5x5 cm aukko, johon kiinnitetään esimerkiksi suurennoskoneen kondensorilinssi. Näitähän vanhoja koneita on kaikilla mustavalkokuvien kanssa lotranneilla nurkat väärällään. 
Linssi muodostaa ylösalaisen kuvan vastakkaiselle seinälle ulkoa tulevasta kuvajaisesta. Marjan kuvissa on siis samassa kuvassa sisätila, ulkotila ja useissa kuvissa myöskin vielä ihminen omassa tilassaan.

Kuvien valotusajat ovat pitkiä. Kuvaa pitää valottaa jopa kaksikymmentä minuuttia. Puhuvatalo- teossarjan kuvat on kuvattu Tampereella hylätyssä Pitkänniemen entisessä mielisairaalassa. Hänellä oli mahdollisuus luvalla kuvata kyseisessä miljöössä kahden vuoden ajan. Tilan rapistuneille seinille heijastetut ulkomaiseman kuvat luovat maagista hiljaisuutta. Suuret näyttelykuvat on tulostettu taidokkaasti Petri Nuutisen ansiosta erittäin kauniin pintastruktuukin omaavalle Hähnemuhlen taidevedostus kartongille.

Veistosmaiset, kolmiulotteiset Camera Obscura teokset olivat vapaasti näyttelyvieraiden kosketeltavissa. Se oli jopa toivottavaa näitten teosten kääntely ja ämpäreillä kuvan tähtäily. On uskomatonta, miten yksinkertaiseen ajatukseen oikeastaan koko kameralla kuvaaminen perustuu. Kuva oli hauskasti  ylösalaisin näissä Camera Obscura veistoksissa ja Camera Obscura sinkkiämpäreissä ( eivät onneksi olleet muovisia :-)  Niinhän se kuva on myöskin ylösalaisin kamerassa. Niinhän se on myöskin ylösalaisin meidän omissa linsseissä, joita silmiksi kutsutaan. Aivot vain kääntävät näkemämme kuvan oikeinpäin... 
No joskus kyllä tuntuu, että jotkut ihmiset ovat yhä silti vielä ylösalaisin....



lauantai 15. lokakuuta 2011

Camera Obscura Works

Tulevana tiistaina, 18.10.2011 kello 18.00 on Lohjan Pääkirjaston Linderinsalissa mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn avajaiset. Näyttely on avoinna 30.11.2011 asti
Lohjan Kirjaston aukioloaikoina. Taiteilijat ovat läsnä avajaisissa.
Näyttely on Valokuvakeskus Raaseporin, Galleri Zebran järjestämä.



Camera obscura -ilmiö on inspiroinut valokuvataiteilija Marja Pirilää ja Petri Nuutista jo liki kaksikymmentä vuotta. Linderin-salissa on nyt nähtävillä poimintoja Pirilän ja Nuutisen camera obscura -ilmiötä hyödyntävistä teoksista. 

Taiteilijapari on yhdessä suunnitellut ja valmistanut lukuisia erilaisia kolmiulotteisia veistosmaisia camera obscura -teoksia, joista esillä on nyt mm. Äidin ämpärit- camera obscura. Teoksessa yhdistyy yllättävällä tavalla camera obscura -ilmiö ja arkinen esine: sinkkiämpäri, jonka sisälle hiekkapuhalletulle lasille valo muodostaa camera obscura -ilmiön avulla alituisesti muuttuvia kuvajaisia ympäristöstä. 

Näyttelyssä on myös camera obscura -menetelmällä tehtyjä valokuvia Marja Pirilän Sisätila/ulkotila ja Puhuva talo -sarjoista. 
Sisätila/ulkotila -kuvia tehdessään Suomessa, Italiassa ja Norjassa Pirilä on muuttanut ihmisten huoneita camera obscuroiksi ja kuvannut niissä tavallisella kameralla. Näin hän on saanut kuvaan yhdellä valotuksella sekä huoneen sisätilan, huoneessa asuvan ihmisen että ikkunasta avautuvan maiseman. Kuvissa on dokumentaarinen perusidea, mutta pitkät valotusajat ja maiseman ylösalaiset heijastukset huoneiden seinillä tekevät niistä unenomaisia ja mielenmaiseman kaltaisia. 

Puhuva talo -sarjan kuvia varten Pirilä on muuttanut camera obscuroiksi vanhan uljaan, mutta vuosikausiksi tyhjilleen jätetyn mieli-sairaalarakennuksen huoneita. Lukuisten vuosien heitteilläolon ja väriterapian jäljiltä on tiloissa jo sellaisenaan outo tunnelma, joka entisestään syvenee kun huoneet saavat seinille, kattoon ja lattialle talon ulkopuolisen maailman heijastuksia camera obscura-ilmiön ansiosta. Sisä- ja ulkotilan sulautuessa toisiinsa syntyy uudenlainen tila ja todellisuus. Puhuva talo -sarjan kuvat on vedostettu pigmenttivärein paksulle kuitupaperille. 

Linkki Marja Pirilä
Linkki Petri Nuutinen




Camera obscura (lat. pimeä huone) on pimeä tila, 
jonne valo muodostaa kuvajaisia ulkopuolella olevasta 
maisemasta. 
Näin syntyneet heijastukset ovat ylösalaisin ja peilikuvana; 
ilmiö perustuu valon suoraviivaiseen kulkuun. 
Siihen perustuu mm. silmän ja kaikkien kameroiden toiminta. 
Camera obscura -ilmiö on kiehtonut ihmisiä jo tuhansia vuosia ja sitä ovat hyödyntäneet työssään niin tiedemiehet kuin taiteilijat vuosisatojen ajan. 


Linkki Galleri Zebra / Fotocentrum Raseborg

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kellastuneita kuvia

Ajan kuluminen näkyy vanhoista valokuvista. Valokuvaus rantautui suomenniemelle 1840-luvulla.
Ensimmäiset muotokuvastudiot toimivat jo 1850-luvulla suurimmissa kaupungeissa. Kameran ulkoiluttamisen voisi katsoa alkaneen vuodesta 1860, jolloin märkälevytekniikka mahdollisti kameran viemisen miljööseen.

 Muutokset omassa asumisympäristössä ovat kellastuneissa valokuvissa huikeita. Lohja näyttää humoristisesti todelliselta villinlännen kylältä. Tosin näyttää se siltä vielä tänäkin päivänä, kun kävelee pitkin pääkatua. Kadunvartta reunustaa suurimmaksi osaksi kaksikerroksiset talot.
Joskus -80 luvulla Hannu Karpo oli tekemässä Lohjalla liikennejuttua. Oliko se muistaakseni suomenennätys, mitä oli saatu mahdutettua liikennemerkkejä sadanmetrin matkalle.

Valokuvan todistusvoimaa ei voi kieltää. Otettu kuva todistaa hetken olleen oikeasti olemassa.
Vertaus vanhoihin luolamaalauksiin ei ole kaukaa haettu. Niissäkin haluttiin tuoda näkyväksi omaa elinympäristöä. Tosin ne luolamaalaukset esittävät enimmäkseen äijien metsästys ja kalastusreissuja.
Siis ei mitään uutta auringon alla verrattuna tähän päivään!!!
Äijät yhä patsastelevat lapikas tukevasti maahan ammutun hirvenkyljen päällä.
Jousipyssy ainoastaan kuvassa on vaihtunut  Sako-Valmetin vehkeisiin...










sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tähdenlentoja ja aikamatkailua

 Lauantaina illansuussa alkoi tekstareita ja facebook-viestejä tulvimaan mahdollisesta spektaakkelista, jota taivaalta käsin olisi odoteltavissa. Draconidien tähdenlentoparvi näkyisi maksimissaan Suomen ilmatilassa kello 22.30-23.30 aikana. Jo pelkkä sana Draconiidit sai mielikuvan lentävistä lohikäärmeistä ja muista kummajaisista aikaan odottavaa kutkutusta. Siispä kamera ja jalusta kainaloon, auton nokka kohti lähintä valosaasteeltaan vapaata aluetta Lohjanseudulla.

Odotukset tähdenlentojen määrästä olivat tietenkin suuret. Eri lähteissä oli luvattu jopa yli tuhannen tähdenlennon maksimia yhden tunninaikana havainnoituna. Draconidien meteoriparvi on terveiset yli sadanvuoden takaa. Kahden meteoriitin hännät vuosilta 1900 ja 1907 ovat yhdistyneet kimppaan.

Taivas oli aivan pilvetön, mutta melkein täysikuu mollotti taivaalla. Tyyni järvenpinta odotti lankeavaa meteorisadetta avaruudesta. Niin odotti kuvaajakin...Loppujen lopuksi luvattu ilotulitus jäi aika vaatimattomaksi. Yleensä kamera käännetty aina päivänvastaiseen suuntaan, kun meteoriitti vilahti taivaankannen läpi.
Havaitut meteoriitit jäivät tunnin aikana kahteenkymmeneen. No mutta kuitenkin...aivan kuin tapaamani vanha kalastaja samaisella Paavolansillalla kesällä tokaisi; "Taas olen yhtä kokemusta rikkaampi."







lauantai 1. lokakuuta 2011

Mustavalkonegatiivi

Taannoin oli tässä blogissa mustavalkofilmin purkkikehityksestä juttua. Juttu tuntui kiinnostavan katsojakontaktien määrästä tarkasteltuna, joten jatketaan tarinaa kehityspurkista ilmestyneen filmin arvioinnilla.

1. Saiko filmi edes tarpeeksi valoa?
- Filmin valotuksen riittävyyttä arvioidaan tarkkailemalla valmiin negatiivin varjo-osia, eli tässä tapauksessa negatiivin kirkkaita alueita. Oikein valotetussa negatiivissa kohteen yksityiskohdat erottuvat myös varjoalueilla.
Jos negatiivin varjoalueet ovat säännönmukaisesti sävyttömän kirkkaita, on silloin syytä muuttaa filmin herkkyyttä alemmalle tasolle, esimerkiksi 1 aukon ylivalotuksella.

2. Kehittyikö filmi edes tarpeeksi?

Filmin varsinaista kehitystä taasen arvioidaan tarkkailemalla mustavalkonegatiivin huippuvaloja. Tässä tapauksessa siis negatiivin tiheitä eli tummia alueita. Huippuvaloissa täyssävykuvan negatiivin on oltava niin tiheän, että se tuottaa vaalean sävyn normaalijyrkkyiselle mustavalkoiselle vedostuspaperille.
Ei kuitenkaan  niin tiheän, että kuvan yksityiskohdat vedostaessa katoavat kuvan huippuvaloalueilta.

Vanha niksi tämän seikan arviointiin ja toteamiseen on se, että negatiivi asetetaan valkoiselle paperiarkille mustan tekstin päälle. Teksti on juuri ja juuri pystyttävä erottamaan negatiivin tiheimmän eli  siis mustimman alueen läpi.
Mikäli huippuvaloalueet ovat liian ohuita, on kehitysaikaa lisättävä. Jos taasen negatiivin tummat alueet ovat läpinäkymättömän mustat (tiheä) on kehitys aikaa taasen vastaavasti vähennettävä.

Ohjenuorana  voisi pitää seuraavaa, kun kehittää purkkikehityksellä filmejä;

Filminvalotus vaikuttaa kohteen varjo-osien toistumiseen.
Filminkehitys taasen negatiivin huippuvalojen toistumiseen.

Kameralla kuvattaessa olisi hyvä, jos jo kuvausvaiheessa ajattelisi kuvausolosuhdetta ja  kohteen kontrastia. Filmin kehitysvaiheessa voi sitten näin huomioida filmin lopullista kehitysaikaa;

- Kohteen kontrasti vähäinen, kehitysaika 10min
- Kohteen kontrasti normaali, kehitysaika 7min
- Kohteen kontrasti suuri, kehitysaika 5min.

Kehitysajan muutos ei välttämättä edellytä filminherkkyyden muutosta.
Yllä oleva on luonnollisesti suuntaa antava kehitysajan muutoksesta. Käyttämästäsi kehittepurkin kyljestä löytyy käyttämäsi filmin peruskehiteaika valitsemallasi kehitelämpötilalle.
Yllä olevaa kontrastin hallintaa voisi pitää eräänlaisena köyhänmiehen Zone systeeminä. Varsinainen Anselm Adamsin kehittämä Zone-systeemi on osaalueiltaan laajempi kokonaisuus, mitä tässä nyt ei varsinaisesti haettukkaan.

Anselm oli myöskin 1940 luvulla sitä mieltä, että linssiteknologia on saavuttanut huippunsa. Enään ei tarvitse ostaa ensimmäistäkään uutta objektiivia :-)



Linkki Zone system

perjantai 30. syyskuuta 2011

Voi Bob, minkä teit

Kuusketluvun hippi-ikoni Bob Dylan vanhuuden höperyydessään lähti omissa maalauksissaan hakemaan inspiraatiota jo kertaalleen tehdyistä teoksista. Eikä pienemmältä tekijältä, kuin itseltä Henri Cartier-Bressonilta esimerkiksi. Mikä ihmisiä oikein vaivaa... Tänä päivänä on täysin sataprosenttista, että lainauksista jää kiinni. Viimeaikaiset luontokuvaus skandaalit esimerkiksi Ruotsista mielessä ei voi kuin ihmetellä, minkälainen järjen ääni on jäänyt Bobin päästä kuulumatta. No tosin ei Bobille varmaankaan tule Aftonbladetia postilaatikkoonkaan...

Mutta onhan sitä kotimaisinkin voimin osattu jo satavuotta sitten. Tästähän on esimerkkinä Juho Rissasen maalauksissa olevat I.K. Inhan kuvalliset lainat.

Nuorison totuuden ääntä kuunnellen; Hanki oma elämä!

Linkki Hesarin juttuun
Linkki New York Timesin juttuun


keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Hyvien Kuvien Foto

Tai jotain sinne päin menee erään valokuvausliikkeen erikoislaatuinen slogan. 
Niin kuin kaikessa kuvantamisessa, on valokuvauksessakin tärkein asia tarina, tunne tai  katsojan kuvasta saama elämys. Valokuvaajan ja elokuvan tekijällä on vain
yksi pienoinen ero.
Elokuvan tekijällä on mahdollisuus tarinan kuljettamiseen ja tarinan kertomiseen puolitoistatuntia ja valokuvaajalla on vain se yksi kuva. Valokuva on yksisanainen runo. Valokuvan sanoma pitäisi siis tajuta sadasosa sekunnissa.

Maalaustaiteessa muotokuvan työstämiseen menee helposti satojakin tunteja. Mitä jos valokuvaaja käyttäisi edes sen sadasosan siitä löytääkseen kuvattavastaan hänen oman karaktäärinsä. Onko kukaan koskaan yrittänyt kuvata ketään kahdeksaa tuntia yhtäsoittoa?

 Mitä sitten on karisma ja miten saada se esiin muotokuvassa? Kovin luova ratkaisu ei ainakaan ole se perinteinen mallin riisuminen alasti.  Tuntuu, että aina kun halutaan tehdä pelkistetty kuva, niin mallilta putoavat vaatteet studion lattialle. Karisma pääsääntöisesti on kuitenkin katsojan silmissä. Karismaa voisi luonnehtia ulkoisen näytelmän korostamiseksi. Karismaattinen ihminen on oman näytelmänsä päänäyttelijä.
Yleensä karismaattisuus liitetään miehekkäästi muutamaan arpeen naamavärkissä. Tällaisesta henkilöstä toki on helppo saada sielukkaita kuvia. Tehtävä muuttuukin todella vaikeaksi päinvastaisissa tilanteissa.

Millainen olisi oma muistokuvasi hautajaisissasi? Tämä ajatus tuntuu tietysti aluksi hieman absurdilta, mutta ajatuksen avaaminen vie ajattelemaan todellakin valokuvan kerronnalisuutta pelkästä passikuvasta paljon pidemmälle. Millaisen kuvan haluat itsestäsi jäävän katsojien mieleen. Näkyykö kuvasta se mitä itsessäsi pidät omassa mielestäsi sinun omana karismaattisena sielukkuutena. Tämän ajatteleminen oikeastaan avaa silmät  seuraavassa valokuvasessiossa valokuvaajan näkemään kuvattavansa eri lailla.
Suomessa maisema on säilynyt maaston muodoiltaan viime jääkauden jälkeen muuttumattomana, mutta ihminen itse muuttuu jo yhden vuoden aikana. Tämän takia on ihmisten muotokuvaus niin haastavaa sekä antoisaa.

Ulkonäkö ei siis olekkaan tärkeää. Mitä siis pitäisi löytyä kuvasta, että se on hyvä? Alla löytyy Amerikkalaisen valokuvaajan, Stu Williamsonin kehittämä muistisääntö. CLEPS.
Sitä on ehkä helpompaa valokuvaajan toistella mielessään kuin suomalaista vastiketta. SVIAK.
No heko-heko...tässä siis tämä ajatus parempien kuvien maailmaan;

Cleps

C = Composition. Sommittelu. Pinnanjako. Jännite. Sisältö
L =  Light.  Valo. Valaisu. Valon läsnäolon tunne.
E =  Expression. Ilmaisu, ilme asettelu
P =  Pose.  Asento. Asettelu.
S = Story.  Kertomus. Tarina. Jutun juoni.


Nämä osa-alueet kun laittaa kohdalleen omassa valokuvauksessaan, voikin sitten lähteä pokkaamaan seuraavaa Fotofinlandia palkintoa.
Hyvänä esimerkkinä asian sisällyttämisestä on valokuvaaja Annie Leibowitzin ottama kuva Francis Ford Coppolasta, jossa hän on tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Molemmathan ovat elokuvaohjaajia. Kuvasta välittyy lämmin tunne ja siitä voi aistia isän ja tyttären välisen keskustelun. Valaisu kuvassa on myöskin kiinnostava. Se on juuri se legandaarinen  + / –  yksi tunti. Eli kuvataan tunti ennen auringon laskua tai tunti auringon nousun jälkeen. Valo on miljöössä parhaimmillaan. Muun ajan kameran voi rauhassa pitää sitten kameralaukussa. Tässä kuvassa on mielestäni kaikki, mitä hyvältä valokuvalta voi vaatia. CLEPS. 
Se on siinä.



Asettelu ja pinnanjako kuvassa seuraa länsimaisen maalaustaiteen perinteitä. Valitettavasti aina valokuvauksen yhteydessä unohdetaan se, että samat sommitelmallisuuden lainalaisuudet ovat olleet voimassa hyvässä kuvassa jo satoja vuosia. Esimerkkinä siitä olkoon vaikka tämä Edoard Manetin maalaus; Le dèjourner sur l`herbe eli Aamiainen ruohikolla vuodelta 1862.  Hän taas oli saanut vaikutuksensa kyseiseen teokseen 1500-luvulla vaikuttaneen Rafaelin piirustuksesta. Maalausta pidetään ensimmäisenä impressionistisen tyylisuunnan edustajana. 
Aina kun luo jotain uutta joutuu myös valtavirran hampaisiin. Tätä teosta ei hyväksytty Pariisin salongin näyttelyyn 1863. Se hylättiin sieltä perusteena, että se on keskeneräinen maalaus.
O tempora O mores!
Tai sitten tämä, joka on ehdottomasti suosikki lauseeni; 
Nemo saltat sorbius, nisi infanus est.
:-)






tiistai 20. syyskuuta 2011

Ars longa vita brevis

Mies kun tulee tiettyyn ikään, on mukaavaa muistella menneitä. Nuorena miehenä oli rock tietenkin koko elämä, ja soittotreenit vei viikosta kolmekertaa aivan kevyesti. Rumpalina elämä ympärillä olevasta mailmasta kuulohavaintojen puolesta oli pelkkää tinnitystä. Olin aivan vakuuttunut siitä, että soittamalla soppaa tulee hankittu ruokapöytään. No, soppaa kylläkin, mutta se meni bändikavereitten kanssa alas kurkusta lotkoteltua.

Myös soittamisen lisäksi rinnalla kuusitoistavuotiaana kulki tiukasti kamera. Ensimmäiset kuvat olivat tyyliltään todellista nuoren miehen ahdistusta. Yksinäisiä hiekkakuoppia ja hylättyjä rakennuksia. Angsti elämään oli ladattu suurilla panoksilla. 70-luvulla oli tajunnan räjäyttävää kuulla ensimmäisen kerran Sex Pistolsit. Kameralla yritti tavoittaa samaa kaiken haistattavaa ajatusmailmaa.
Elämäni kamerankuljettajana oli alkanut.

Siispä 20 muistoa oman valokuvauksen ympäriltä;

1. Ensimmäinen kamera kohtasi minut vuonna 1975. Värkki oli romanien minulle myymä, hieman kuulemma vielä kuuma. Kamera oli musta Canon Ftb vuosimallia 1971. Kamera oli todella kuluneen näköinen, maalit rungosta hinkkautuneet kovasta käytöstä. Ehkä jonkun onnettoman lehtikuvaajan baaritiskille unohtama kamera. Ajattelin, kun sillä on ammatti-ihminen noin ahkeraan kuvannut, niin ehkä siitä tarttuisi jotain kuvallista näkemystä myös minulle.

2. Ajatus, että kuvaajalla pitää olla kaksi kameraa, kuten muillakin isoilla pojilla, sai ostamaan vuoden päästä vanhan Cosina merkkisen prutkun. Se oli aika säälittävässä kunnossa, mutta mustalla eristysnauhalla sai valon pysymään ulkopuolella.

3. Kameralaukku oli tekonahkainen ruskea hirvitys Helios merkkisestä valokuvaliikkeestä. Olihan sillä kokoa ja matkan päästä tarkasteltua myöskin kauneutta. Isoäitini hautajaisissa rikkaan insinöörinpojat olivat kiinnostuneita mokoman rotiskon sisällöstä. Avattuani kannen pojat loivat  säälin sekaisia katseita nuoren valokuvauksesta innostuneen miehen alun suuntaan. Kavereilla tietenkin roikkui uudet Nikonit kaulassa.

4. Ensimmäiset  kuvat olivat tietenkin yksinäiseltä hiekkakuopalta. Kuviin ladattu tietenkin suurta
nuorenmiehen ahdistusta ja "miksei kukaan ymmärrä mua," tunnetta.

5. Seitsemänkymmen luvalla kouluissa oli vielä "henkiset kilpailut"- nimellä kulkevia kultturitapahtumia. Sinne tietysti tyrkyttämään omia valokuvasaavutuksia. Yksi kuva pääsi eteenpäin läänin yhteiseen loppukilpailuun. Kyllä oli pollea olo hetken aikaa.

6. Piti tietenkin lähteä Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeisiin. Ennakkotehtävien jälkeen postilaatikkolla jatkoon odottelua. Viitenävuonna pääsi jatkoon, mutta varsinaiset tehtävät aina penkin alle. Kun ei osaa piirtää, niin ei osaa. Katseli vain kateellisena vierestä, kun muut väänteli pahveista hienoja linnoja tai maalailivat siistejä teoksia.

7. Ensimmäinen oma valokuvanäyttely on aina siisti juttu. Halusin näyttelytilaan luoda muutakin kuin kuvia seinille. Pariisinkuvani saivat rinnalleen harkkoraudoista väännellyn Eiffeltornin ja ranskanlipun värein maalattuja ja kattosta roikkumaan ripustettuja patonkeja.

8. Nuorten kanssa tekeminen on aina itsellekkin virtaa antavaa. Kuvataidekoulussa kolmevuotta avaamassa nuorille valokuvan mailmaa.

9.  Hauskoja juttuja olivat opiskelijoiden kanssa tehty jäinen valokuvamuuri. Jääkuutioitten sisälle jäädytimme mustavalkokuvia ja pystytimme ne keskelle kaupunkia.

10. Hasselblad 501c .... taivas aukeni.

11. Sunnuntaiset retket ja kameran ulkoiluttamiset rakkaan ihmisen kanssa.

12. Kun onnistuin kehittämään ensimmäiset mustavalkokuvani.

13. Roution nikonistilta ostettu käytetty Nikon FM. Ei tarvittu enään mustaa eristysnauhaa tiivistykseen.

14. Ensimmäinen Mac. Powermacintosh G3 vuodelta 1998. Prosessori 233 MHZ ja muistia kovalevyllä kokonaista 4GB.

15. Photoshop 3... eiku, eiku, eiku olivat tuttuja  sanoja ohjelmaa opetellessa ja ihmetellessä.

16. Ensimmäisen valokuvanäyttelyn saaminen ihka oikeaan valokuvakeskukseen näytille.

17. Tutustuminen Lady Ostapeckiin. Ajatuksia avaava slowkuvaaja. Pilvisenä päivänä laski valotusajan          hitaasti kahteenkymmeneen. Myöskin nykyään voimauttavan valokuvauksen uranuurtaja..

18. Olla mukana digitaalisessa murroksessa.  Kaksipäiväisellä kursilla, jossa esiteltiin
huikea ja kaiken mullistava digikamera. Pikseleitä kennossa 0.4 megaa. Ei vaihdettavaa muistikorttia, mutta kaikkeen kuvaamiseen riittävä sisäinen 2 megan muisti.

19. Omien lasten innostaminen valokuvauksen pariin. Ilman suurempaa tyrkyttämistä :-)

20. Kaikki ne hienot ihmiset, jotka ovat vaivautuneena joutuneet patsastelemaan kameralinssini edessä.



keskiviikko 14. syyskuuta 2011

WebCam ja valokuvaus

Hurrikaani Katian hirmumyrskyn rippeiden rantautuminen suomenniemelle sai wannabee-luontokuvaajankin aktivoitumaan. Jo ajatus saman, kaksiviikkoa sitten Yhdysvaltojen itärannikolla vaikuttaneen myrskyn saapumisesta Suomeen on jännittävä ajatus. Kilometrejä kuitenkin myrskyn syntyseudulle Karibialle on 9000 ja aikaa on kulunut tänne saapumiseen kaksiviikkoa.

Edellispäivän iltapäivälehden lööpissä metereologi suositti käyttämään polkupyöränkypärää myrskyltä suojautumiseen. Hei, tuohan tietää jotain hurjaa olevan tulossa. Merialueille luvattiin jopa nelimetrisiä aaltojen maksimikorkeuksia. Siispä netti auki ja vahtaamaan rannikoiden webbikameroita. Itselläni on tietyt suosikki kamerat, joista voi jo etukäteen  käydä vilkaisemassa paikkakunnan vallitsevia sääoloja. Kamerat päivittävät kuvaansa realiaikaisesti. Esimerkiksi viimekesän 2010 elokuun ukkosmyrskyn rantautuminen Helsinkiin oli vaikuttavan näköistä. Livekuva Eteläsatamasta näytti jopa salamoinnin. Samalla tietysti pidin toisen selainikkunan auki salamapaikannin sivustoon , josta seurailin myrskyn kulkusuuntaa.

Aamulla nenä ikkunaan kiinni painautuneena ihmettelemään valkenevaa aamua...missä kaatuneet puut?Missä talojen kattopellit? Hälytysajoneuvojen sireeneistä ei kuulu pihaustakaan.
Webbikamerat auki tietokoneen näytölle ja katselemaan maisemia. Hangon itäsataman webkamera on mykkänä!! Olisiko myrsky repinyt sen seinästä...hope so!!!  Ja mitä vielä, höh...myrsky oli jo yöllä ohittanut minut. Hangon kamerassa vain tunnin käyttökatkos. Eipä tarvinnut wannabeeluontokuvaajan raahautua tuulisille kalliolle liukastelemaan.

Alla linkkejä suosikkimestoille, mistä on hyvä tarkkailla kuvausjuttuja ennen kamerarepun kanssa ulos säntäystä...

Hanko Itäsatama
Helsinki Eteläsatama
M/S Roope Turun Saaristo
Seili, Turun Saaristo
Reaaliaikainen tuuli ja säätiedote Hanko, Tulliniemi
Tuulennopeustaulukko muutoksille solmujen, boforien, m/s  ja km/h välillä
Tiehallinnon kelikamerat
Salamatutka Lohja

maanantai 12. syyskuuta 2011

Syksy saapuu ja Lohjanjärvi alkaa taas jäähtyä kohti talvea. Aamuisin saa nauttia hienoista sumupilvistä, jotka muodostuvat yhtaikaa auringon alkaessa lämmittämään alempaa ilmakerrosta.
Myös kennolla oleskellut roskamailma tuli näkyväksi. Tiedostot olivat kuin haulikolla ammuttu täyteen pieniä pölypartikkeleja. Elävästi tuli mieleen taas se, että kennoa kannattaisi puhallella puhtaaksi vähän useammin. Varsinkin kun yhdisteli seitsemää valokuvaa panoraamamaisemaksi, sai kuvan prikkaamisesta ranteen huutamaan apua.

Sumu pehmentää maiseman jopa tunnistattomaksi. Jopa voimalinjan johdot näyttävät melkein grafiikanlehdeltä.
Valokuvaajalla on kiire syöksähdellessä maisemassa ennen kuin lämmittävä aurinko saa sumun hälvenemään. Polkupyörä on mainio apuväline. Jopolla singahtelu maisemassa käy joutuisasti. Varsinkin rantamaisemien koluaminen käy huomattavasti helpommin. Koirantaluttajat muodostuvat joskus ongelmaksi, kun painaa autolla menemään pitkin kävelyteitä :-)
Tosin on omat ongelmansa myös polkupyörällä ajelulla. Joskus mustit aamupissallaan innostuvat roikkumaan hampaillaan kuvaajan puntissa.


Kuukuva Paavolan puusillasta sai ihmettelemään nykyisten kameroiden kennojen joustovaraa suurilla herkkyyksillä. Kyseinen kuva otettu käsivaralta 1,5% nautintoaineissa keikkuvasta veneestä Iso 4000 aukolla 2,8 ja 1/5 sekunnilla. Kuva oli todennäköisesti viimeinen täydenkuun aikana otettu tästä purkutuomion saaneesta, kauniista ja muistoja herätteneestä puusillasta.

Adieu le pont