maanantai 28. marraskuuta 2011

Silmitön talvi


Lumettoman marraskuisen Joulukadun 
 yllä leijui kalpean kuun hento sirppi...






















tiistai 22. marraskuuta 2011

Voimauttavaa olohuoneessa

Pääsin siis sittenkin  osallistumaan voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet, kurssille. Ja pitopaikka vielä muuttui tilaongelmien myötä meidän omaan olohuoneeseemme. Kurssille tuli loppujen lopuksi 14 innokasta oman itsensä tutkijaa voimauttavan valokuvan keinoin. Ensimmäisen moduulin läpikäyminen antaa valmiudet voimauttavan valokuvauksen perustietojen omaksumiseen.
Miina veti intensiivisesti osallistujat syvälle valokuvan ymmärtämisen maailmaan. Ajatukset valokuvan lukemisesta saivat päivänaikana aivan uusia ulottuvuuksia. Seuraavat ajatukset ovat poimintoja Miinan meille jakamasta tajunnanvirrasta...

Valokuvan tragedia on ikuistaminen. Laukaisimen painalluksen jälkeen hetki on jo menetetty. Valokuvalla ja kuolemalla on siis yhteinen konteksti. Molemmat ovat lopullisia eikä paluuta taaksepäin ole olemassa. Minkälaisen muistijäljen halusimme tallentaa otokseemme. Yleensä olemme kuvaajina vangittuna tarkkailijan osaan, olemme kuin japanilaisia turisteja katsoessamme omaa ottamaamme kuvatulvaa kovalevyiltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. Valokuvat ovat rakkaudellisia, saanko siis tulla hyväksytyksi kameran katseen edessä vai onko paikkani ollut kuvissa aina taustalla takarivin taavina.

Kamera kuvattavan ja kuvaajan välissä antaa myös mahdollisuuden katsoa toista henkilöä pidempään kuin sen pari sekunttia. On pysäyttävää katsoa toista henkilöä etsimen lävitse ja nähdä kuvattava muunakin kuin pelkkänä objektina. Nähdä kuvattavansa tarinana, jonka saattaisi kuvaksi. Yhteiseen kuvastoon jäisi jälki yhdessä kokemasta kuvallisesta matkasta.
Miten ja millä lailla kuvaaja rakentaa ottamansa kuvan, koska kuvanottohetki jättää molempiin muistijäljen. Tuleeko kuvattava oikeasti näkyväksi, vai käveleekö kuvaaja kuvattavansa ylitse toteuttaessaan omia taiteellisia ambitioitaan.

 Media tänäpäivänä toistaa paloiteltua ihmisvartaloa mainoskuvastossa. Nuoren kehon kuvallinen palvonta on tämänpäivän vallitsevaa kuvastoa. Kauneudella on syvempi merkitys, kauneus ei ole pelkkää pinnallista koristelua. Voidaanko siis  kuvata omaa kuolevaa mummoa, saako kuvissa edes näkyä rappeutumisen tahi sairauden merkkejä? Tuttuja lauseita vanhemmilla henkilöillä ovat juuri nämä, ettei näin vanhaa kannata kuvata ja kamera varmaankin kohta särkyy. Tai sukulaiset vetoavat siihen, että haluavat muistaa mummon vain terveenä. Yhtä voimauttavaa on myöskin ikääntyvillä ihmisillä tulla hyväksytyiksi kameran hyväksyvän katseen edessä.

Perheissä yleensä yksi perheenjäsen toimii kuvaajana aiheuttaen kuvallisessa historiassa traagisen menetyksen, koska hän siis puuttuu perheen yhteisistä kuvista. Kun yksi  vain kuvaa, on se hänen kertomansa tarinaa omasta kuvaajan lähtökohdastaan. Lapsi varmasti muistaisi lapsuudestaan itse valokuvatessaan  kuvista ihan eri asiat tärkeiksi. Läheisetkin ihmiset katsoessaan samaa valokuvaa muistavat ja näkevät ihan eri asioita. Valokuva tekee tällöin näkyväksi sen, ettei itse tunne edes omia läheisiään.
Ennen filmiaikana heitettiin kenkälaatikkoon kaikki omasta mielestä epäonnistuneet valokuvat. Sieltä uudestaan esiin noukittuna niistä löytää aivan eri asioita, kuin niistä, jotka olivat arvoisiaan saadakseen pääsyn perheen valokuva-albumiin.
Niistä kuvista löytyy paljon syvemmin perheen omasta historiasta kertovat kuvat. Kuvista löytyy irrottelua, on hassuja ilmeitä. Perhekuvagenre on tuttu jokaisesta kodista. Miten samanlaisia onkaan kaikki synttärikakkua puhaltavat kuvat jokaisessa suomalaisessa kodissa. Vilkuta, hymyile ja sano muikku!
Nykyinen digiaika hävittää todellisuudessa mittaamattoman tärkeät kenkälaatikkokuvat. Digikameran delete nappula poistaa kaikki kuvaajan sillä hetkellä huonoiksi ajattelemat valokuvat.

Aika rankkaa tekstiä näin studiokuvaajan kannalta ajateltuna. Tehtävänihän on ottaa esimerkiksi ylioppilaskuvauspäivänä  kymmenessä minuutissa muka valokuvat, joissa näkyy kuvattavien sielunelämä ja kuvattavan oma karisma. Studiokuvaus on oikeastaan riittikuvausta. Niissä yksivuotias kasvaa vauvasta lapseksi, rippikuvassa nuori aikuiseksi, hääkuvassa rakastavaiset pariksi ja hautakuvassa kuollut mullaksi. Initaatioriitti valokuvauksen keinoin matkasta seuraavalle pysäkille. Hetki on ikuistettu, hetki on passé, ja hetkeen ei enää voi palata.





sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Jäänsuudelma

Sunnuntairetkellä Karnaistenkorvessa, joka on laajin yhtenäinen korpialue Lohjan seudulla. Löytyy korkeita kalliojyrkänteitä, laaksopainanteita ja jopa pari kaunista metsälampea. Alue on laajuudeltaan 690 hehtaaria ja siitä 70 hehtaaria on yli satavuotiasta metsää. Karnaistenkorpi sijaitsee ylänköalueella, jonka korkeus merenpinnasta on yli 60 metriä.
Siis näitä viimeisiä eteläisessä Suomessa olevia metsätilkkualueita. Onneksi Lohjan kunnanvaltuusto vuonna 1992 asetti alueen kaavassaan virkistysalueeksi. Alueella on helppo liikkua. Eksyminen on käytännössä aika mahdoton suoritus.

Aamulla ollut -3 asteen pakkanen oli jäädyttänyt pikkulampareet. Se oli kuluvan syksyn ensimmäinen viesti lähestyvästä talvesta. Taivaalta sirottunut, varjoissa nähtävä sininen sävy oli kauniin syvä. Nähdä veden jäätyvän on kokemuksena pysäyttävä. Kuviot, minkä jäätyvä vedenpinta muodostaa, on luonnon omaa taidetta. Isoimmissa metsälammissa myöskin jäätyminen oli alkanut rannanvarjoissa etenemään. Liian myöhäinen ajankohta auringonsuhteen vain sai kuvaamisen jäämään tuonnemmaksi.
Aurinko oli jo ehtinyt horisonttilinjan yläpuolelle aiheuttaen todella järkyttävän suuren valaistuseron. Ei puhettakaan sen  pyydystämisestä muistikortille. Ajatus jäätyvän lammenpinnan kuvaamisesta on alkanut kiehtomaan. Pinnalta heijastuisi yläpuolella oleva tähtikirkas yö. Se vaatii siis pientä yöliikuntaa. Tosin pimeys tähän vuodenaikaan on jo täydellistä ihan inhimilliseen kellonaikaan.

Suppilovahverot olivat jäätyneet pystyyn. Niitä oli tosi omituista poimia. Ne olivat kuin ohutta kristallilasia. Pois lähtiessä paikallisen kiinalaisen ravintolan vetäjä vaimoineen tuli iloisesti vastaan. Oli mukavaa nähdä hymyilevät naamat loistavan jo kaukaa. Tuumailivat vaan että huhu-huh, kun on kylmä ja hävisivät metsään sieniämpäreineen. Niinpä...eipä siellä muita sienessä tai metsässä näkynytkään kuin minä, vaimoni ja kiinalaiset. Se oli mukava ajatus. Varsinkin tuo sienestys marraskuun 20. päivänä.

Linkki Karnaistenkorpi






tiistai 15. marraskuuta 2011

Vaihtelua kuvaajankin elämään

Kamerankuljettajan  hommissa on se hyväpuoli, että kovin on vaihtelevat aiheet, joita joutuu kuvaamaan. Viikon aikana on kuvattu Luciaehdokkaita, kaupunginvuokra-asuntoja, oluenjuontikilpailua, ammattikoulun 50v. juhlia, taloremonttia Helsingissä ja lapsia & perheitä...
Viikolla aikamääre 11.11.11 ei kuitenkaan aiheuttanut suurempaa ryntäystä hääkuvaukseen. Lohjalla meni kuitenkin 19 paria naimisiin maistraatissa. Paras, mihin törmäsin uutisissa, oli tuo vihkiminen Prisman parkkihallissa!
Missäköhän mahtoi olla jatkot...ehkä parin kotona autotallissa :-)

Linkki videoon












tiistai 8. marraskuuta 2011

Tielinjauskepit

Marraskuu on luopumisen aikaa. Hyvästijättöä kesälle ja auringonvalolle. Kävelyllä lähimetsässä, joka on tähän asti säästynyt ihmisen ahneuden invaasiolta. Harmaan metsän aluskasvillisuuten oli noussut uusi lajike. Jotenkin tämän lajin kohtaaminen saa aina epäuskoisuuden tunteen nousemaan ensimmäiseksi mieleen. Tielinjauskepit.  Nyt metsän hiljaisuus on tuleva metsän hautausmaa. Metsä kohtaa muutoksen metsätyökoneena. Muuttolintujen on turha hakea keväällä enään vanhoja kolopuitaan. Ne ovat muuttuneet vessapaperiksi paikkakunnan paperinjalostuksen hyvällä avustuksella.
Miten absurdia.
Paikallinen paperitehdas ei ole enään Suomalaisten omistuksessa, vaan sen omistaa ulkomaalainen, Etelä-Afrikkalainen yritys. Muuttolintujen palatessa etelästä, ovat sillä aikaan eteläisessä maassa olevat tehtaanomistajat panneet pesimäpuut päreiksi.

Metsä muuttuu muistoksi. Metsä muuttuu haamuksi, joka menettää olevan muotonsa. Metsä muuttuu epäteräväksi, muistojen kangastukseksi siellä kävelevän ihmisen sielussa. Ympäristön muutos on aina peruuttamaton. Kuinka hetki sitten vedetty moottoritie läpi aarniometsäalueen tuntuu hetken kuluttua muka aina siinä sijainneen. Ihmisen sopeutumiskyky on käsittämätön. Kognitiivinen muistikatkos.









 Linkki koskettavaan,  valokuvatailijoitten Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Ylen Areenasta löytyvään radiohaastatteluun. Haastattelussa he pohtivat ihmisen asemaa ja ihmisten henkisten arvojen katoamista lähimetsän katoamisen mukana.

Linkki Ritva Kovalaisen omille sivuille.
Linkki Sanni Sepon sivuille