keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Voimauttavaa

Odotellessa tietoa pääsystä Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvauksen- kurssille, ovat ajatukset lipuneet valokuvan olemukseen. Ainoastaan ehkä valokuvalla on taidemuotona niin ristiriitainen arvo. Poliisilaitokselle kiikutettavan passikuvan ja abstraktin mitään esittämättömän taidevalokuvan välille jää aika paljon maastoa. Kuitenkin on samasta valokuvauksesta kysymys.
Jos sitten vaikka verrataan keskenään katukivetysten tekijää ja kivestä veistosta luovaa taiteilijaa, niin samaa kiveähän siinä työstetään näkyväksi. No ehkä kuitenkaan se kivimies ei mene taidegalleriaan tepastelemaan ja kertomaan patsaanveistäjälle, että kyllä minäkin tollasen tekisin koska vain.

Tuttu juttu kuitenkin valokuvauksen puolella. Harrastajan ensimmäinen lausuttu kommentti valokuvanäyttelystä ulos tullessaan on yleensä se, että tuollaisia kuvia nyt ottaisi kuka tahansa...
No ihan varmaan  jokainen voi onnistuakkin, ei sitä voi  kiistää. Mutta maailmalla sanotaan harrastajan ja ammattilaisen eron olevan ehkä siinä, että ammattilainen voi toistaa saman taiteellisen näkemyksensä, johtoajatustaan valokuvissaan  uudestaan ja uudestaan.
Kun laittaa teoksiaan julkisesti esille, on aina tietysti myöskin oltava avoin kaikelle arvostelulle. Se voi olla joskus suuri kynnys. Jopa niin suuri, että pelko toisten sanomisista voi olla este itsensä ilmaisulle. Valokuvaus kuuluu kuitenkin kaikille, ja myöskin valokuvauksen harrastajat ovat oikeutettuja tuomaan näkemyksiään näyttelyihin esille.

Mutta siihen asiaan...Ennakkotehtävänä voimauttavan valokuvauksen koulutukseen on valita yksi valokuva, joka liittyy johonkin avainmuistoon tai oman elämän käännekohtaan. Ketkä ihmiset ovat olleet kameran takana sinua kuvaamassa ja miten he ovat nähneet sinut. Valitusta kuvasta olisi hyvä näkyä tunnelma, aistia elämäntilanne eleistä ja ilmeistä. Olla myöskin valmis analysoimaan ja puhumaan kuvasta ja sen herättämistä tunteista koulutuksessa olevan parin kanssa.



Itselleni nousi heti mieleen ensimmäinen lapsuusmuistoni. Olin kuulemma aika vilkas, joten vanhemmat pistivät minut rauhoittumaan aina välillä pimeään lemsluuraan, jota tuttavallisemmin tänäpäivänä kutsutaan vaatehuoneeksi. Pimeys ei kuitenkaan ollut pelottavaa. Aina muutaman ajan kuluttua silmät tottuivat pimeyteen ja näkivät oven raosta siivilöyityvän valon. Silmät alkoivat pimeydessä näkemään ja erottamaan ympäriltä muotoja. Muistan tunteen, kuinka aika pysähtyi. Vanhojen vaatteiden pölyinen tuoksu kirpputoreilla saa joskus myös  laukaistua aikamatkan suoraan lemsluuraan. Varmin paikka siihen on ollut Emmaus Tammisaaressa.

Lähtiessäni työstämään tämän muiston löydyttyä siitä valokuvaa, oli se itselleni erittäin voimauttavaa, ajatuksia ja muistoja herättävää. Kuvaa muokatessa viimein löysin lapsuudestani ensimmäiset muistikuvani ja siitä nousevat tunnelmat. Näin itseni ruudulla olevassa kuvassa...

Johtuen juuri näkemästäni valokuvanäyttelystä, nousi mieleeni koko asian avaava oivallus. Pimeähuone on sama, kuin camera obscura latinaksi. Minut siis suljettiin kameran sisälle. Voiko siis olla mahdollista, että tämä kokemus on saanut itseni niin sitoutumaan valokuvauksen maailmaan.
En epäile valokuvan teraupeuttista voimaa.
Onhan jokaisella nähdessään jotain, esimerkiksi kauniin auringonlaskun tarve ottaa siitä valokuva. Valokuvanottaja jälkikäteen kuvaa tarkastellessa palauttaa muiston kuvanottohetkeltä.
Kuinka tilanne kosketti silloin hänen sieluaan.

Odotan Miinalta innolla vastausta...




tiistai 18. lokakuuta 2011

Terveisiä avajaisista





Marja Pirilän ja Petri Nuutisen Camera Obscura Works näyttelyn avajaiset olivat lämpimät ja kodikkaat.
Näyttelytilan rikkominen kolmiulotteiseksi installaatioksi ripustukseltaan oli mukava yllätys. Yleensäkin näyttetilan rikkominen perinteisestä viivasuorasta ripustuksesta poikkeavaan muotoon on ainakin itseni mielestä tervetullutta vaihtelua.

Marja kertoi idean Camera Obscurasta tulleen jo vuonna 1996. Sitä aikaisemmin hän oli jo tehnyt kokeiluja neulanreikäkameran avulla. Hän omaa dokumentaarisen valokuvakoulutuksen, johon tämä luovuuden irti päästäminen täysin vastakkaisella ajatuksella oli hänelle tervetullut yllätys.
Obscura kuvien syntytekniikka on mielenkiintoinen. Huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla. Muoviin leikataan 5x5 cm aukko, johon kiinnitetään esimerkiksi suurennoskoneen kondensorilinssi. Näitähän vanhoja koneita on kaikilla mustavalkokuvien kanssa lotranneilla nurkat väärällään. 
Linssi muodostaa ylösalaisen kuvan vastakkaiselle seinälle ulkoa tulevasta kuvajaisesta. Marjan kuvissa on siis samassa kuvassa sisätila, ulkotila ja useissa kuvissa myöskin vielä ihminen omassa tilassaan.

Kuvien valotusajat ovat pitkiä. Kuvaa pitää valottaa jopa kaksikymmentä minuuttia. Puhuvatalo- teossarjan kuvat on kuvattu Tampereella hylätyssä Pitkänniemen entisessä mielisairaalassa. Hänellä oli mahdollisuus luvalla kuvata kyseisessä miljöössä kahden vuoden ajan. Tilan rapistuneille seinille heijastetut ulkomaiseman kuvat luovat maagista hiljaisuutta. Suuret näyttelykuvat on tulostettu taidokkaasti Petri Nuutisen ansiosta erittäin kauniin pintastruktuukin omaavalle Hähnemuhlen taidevedostus kartongille.

Veistosmaiset, kolmiulotteiset Camera Obscura teokset olivat vapaasti näyttelyvieraiden kosketeltavissa. Se oli jopa toivottavaa näitten teosten kääntely ja ämpäreillä kuvan tähtäily. On uskomatonta, miten yksinkertaiseen ajatukseen oikeastaan koko kameralla kuvaaminen perustuu. Kuva oli hauskasti  ylösalaisin näissä Camera Obscura veistoksissa ja Camera Obscura sinkkiämpäreissä ( eivät onneksi olleet muovisia :-)  Niinhän se kuva on myöskin ylösalaisin kamerassa. Niinhän se on myöskin ylösalaisin meidän omissa linsseissä, joita silmiksi kutsutaan. Aivot vain kääntävät näkemämme kuvan oikeinpäin... 
No joskus kyllä tuntuu, että jotkut ihmiset ovat yhä silti vielä ylösalaisin....



lauantai 15. lokakuuta 2011

Camera Obscura Works

Tulevana tiistaina, 18.10.2011 kello 18.00 on Lohjan Pääkirjaston Linderinsalissa mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn avajaiset. Näyttely on avoinna 30.11.2011 asti
Lohjan Kirjaston aukioloaikoina. Taiteilijat ovat läsnä avajaisissa.
Näyttely on Valokuvakeskus Raaseporin, Galleri Zebran järjestämä.



Camera obscura -ilmiö on inspiroinut valokuvataiteilija Marja Pirilää ja Petri Nuutista jo liki kaksikymmentä vuotta. Linderin-salissa on nyt nähtävillä poimintoja Pirilän ja Nuutisen camera obscura -ilmiötä hyödyntävistä teoksista. 

Taiteilijapari on yhdessä suunnitellut ja valmistanut lukuisia erilaisia kolmiulotteisia veistosmaisia camera obscura -teoksia, joista esillä on nyt mm. Äidin ämpärit- camera obscura. Teoksessa yhdistyy yllättävällä tavalla camera obscura -ilmiö ja arkinen esine: sinkkiämpäri, jonka sisälle hiekkapuhalletulle lasille valo muodostaa camera obscura -ilmiön avulla alituisesti muuttuvia kuvajaisia ympäristöstä. 

Näyttelyssä on myös camera obscura -menetelmällä tehtyjä valokuvia Marja Pirilän Sisätila/ulkotila ja Puhuva talo -sarjoista. 
Sisätila/ulkotila -kuvia tehdessään Suomessa, Italiassa ja Norjassa Pirilä on muuttanut ihmisten huoneita camera obscuroiksi ja kuvannut niissä tavallisella kameralla. Näin hän on saanut kuvaan yhdellä valotuksella sekä huoneen sisätilan, huoneessa asuvan ihmisen että ikkunasta avautuvan maiseman. Kuvissa on dokumentaarinen perusidea, mutta pitkät valotusajat ja maiseman ylösalaiset heijastukset huoneiden seinillä tekevät niistä unenomaisia ja mielenmaiseman kaltaisia. 

Puhuva talo -sarjan kuvia varten Pirilä on muuttanut camera obscuroiksi vanhan uljaan, mutta vuosikausiksi tyhjilleen jätetyn mieli-sairaalarakennuksen huoneita. Lukuisten vuosien heitteilläolon ja väriterapian jäljiltä on tiloissa jo sellaisenaan outo tunnelma, joka entisestään syvenee kun huoneet saavat seinille, kattoon ja lattialle talon ulkopuolisen maailman heijastuksia camera obscura-ilmiön ansiosta. Sisä- ja ulkotilan sulautuessa toisiinsa syntyy uudenlainen tila ja todellisuus. Puhuva talo -sarjan kuvat on vedostettu pigmenttivärein paksulle kuitupaperille. 

Linkki Marja Pirilä
Linkki Petri Nuutinen




Camera obscura (lat. pimeä huone) on pimeä tila, 
jonne valo muodostaa kuvajaisia ulkopuolella olevasta 
maisemasta. 
Näin syntyneet heijastukset ovat ylösalaisin ja peilikuvana; 
ilmiö perustuu valon suoraviivaiseen kulkuun. 
Siihen perustuu mm. silmän ja kaikkien kameroiden toiminta. 
Camera obscura -ilmiö on kiehtonut ihmisiä jo tuhansia vuosia ja sitä ovat hyödyntäneet työssään niin tiedemiehet kuin taiteilijat vuosisatojen ajan. 


Linkki Galleri Zebra / Fotocentrum Raseborg

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kellastuneita kuvia

Ajan kuluminen näkyy vanhoista valokuvista. Valokuvaus rantautui suomenniemelle 1840-luvulla.
Ensimmäiset muotokuvastudiot toimivat jo 1850-luvulla suurimmissa kaupungeissa. Kameran ulkoiluttamisen voisi katsoa alkaneen vuodesta 1860, jolloin märkälevytekniikka mahdollisti kameran viemisen miljööseen.

 Muutokset omassa asumisympäristössä ovat kellastuneissa valokuvissa huikeita. Lohja näyttää humoristisesti todelliselta villinlännen kylältä. Tosin näyttää se siltä vielä tänäkin päivänä, kun kävelee pitkin pääkatua. Kadunvartta reunustaa suurimmaksi osaksi kaksikerroksiset talot.
Joskus -80 luvulla Hannu Karpo oli tekemässä Lohjalla liikennejuttua. Oliko se muistaakseni suomenennätys, mitä oli saatu mahdutettua liikennemerkkejä sadanmetrin matkalle.

Valokuvan todistusvoimaa ei voi kieltää. Otettu kuva todistaa hetken olleen oikeasti olemassa.
Vertaus vanhoihin luolamaalauksiin ei ole kaukaa haettu. Niissäkin haluttiin tuoda näkyväksi omaa elinympäristöä. Tosin ne luolamaalaukset esittävät enimmäkseen äijien metsästys ja kalastusreissuja.
Siis ei mitään uutta auringon alla verrattuna tähän päivään!!!
Äijät yhä patsastelevat lapikas tukevasti maahan ammutun hirvenkyljen päällä.
Jousipyssy ainoastaan kuvassa on vaihtunut  Sako-Valmetin vehkeisiin...










sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tähdenlentoja ja aikamatkailua

 Lauantaina illansuussa alkoi tekstareita ja facebook-viestejä tulvimaan mahdollisesta spektaakkelista, jota taivaalta käsin olisi odoteltavissa. Draconidien tähdenlentoparvi näkyisi maksimissaan Suomen ilmatilassa kello 22.30-23.30 aikana. Jo pelkkä sana Draconiidit sai mielikuvan lentävistä lohikäärmeistä ja muista kummajaisista aikaan odottavaa kutkutusta. Siispä kamera ja jalusta kainaloon, auton nokka kohti lähintä valosaasteeltaan vapaata aluetta Lohjanseudulla.

Odotukset tähdenlentojen määrästä olivat tietenkin suuret. Eri lähteissä oli luvattu jopa yli tuhannen tähdenlennon maksimia yhden tunninaikana havainnoituna. Draconidien meteoriparvi on terveiset yli sadanvuoden takaa. Kahden meteoriitin hännät vuosilta 1900 ja 1907 ovat yhdistyneet kimppaan.

Taivas oli aivan pilvetön, mutta melkein täysikuu mollotti taivaalla. Tyyni järvenpinta odotti lankeavaa meteorisadetta avaruudesta. Niin odotti kuvaajakin...Loppujen lopuksi luvattu ilotulitus jäi aika vaatimattomaksi. Yleensä kamera käännetty aina päivänvastaiseen suuntaan, kun meteoriitti vilahti taivaankannen läpi.
Havaitut meteoriitit jäivät tunnin aikana kahteenkymmeneen. No mutta kuitenkin...aivan kuin tapaamani vanha kalastaja samaisella Paavolansillalla kesällä tokaisi; "Taas olen yhtä kokemusta rikkaampi."







lauantai 1. lokakuuta 2011

Mustavalkonegatiivi

Taannoin oli tässä blogissa mustavalkofilmin purkkikehityksestä juttua. Juttu tuntui kiinnostavan katsojakontaktien määrästä tarkasteltuna, joten jatketaan tarinaa kehityspurkista ilmestyneen filmin arvioinnilla.

1. Saiko filmi edes tarpeeksi valoa?
- Filmin valotuksen riittävyyttä arvioidaan tarkkailemalla valmiin negatiivin varjo-osia, eli tässä tapauksessa negatiivin kirkkaita alueita. Oikein valotetussa negatiivissa kohteen yksityiskohdat erottuvat myös varjoalueilla.
Jos negatiivin varjoalueet ovat säännönmukaisesti sävyttömän kirkkaita, on silloin syytä muuttaa filmin herkkyyttä alemmalle tasolle, esimerkiksi 1 aukon ylivalotuksella.

2. Kehittyikö filmi edes tarpeeksi?

Filmin varsinaista kehitystä taasen arvioidaan tarkkailemalla mustavalkonegatiivin huippuvaloja. Tässä tapauksessa siis negatiivin tiheitä eli tummia alueita. Huippuvaloissa täyssävykuvan negatiivin on oltava niin tiheän, että se tuottaa vaalean sävyn normaalijyrkkyiselle mustavalkoiselle vedostuspaperille.
Ei kuitenkaan  niin tiheän, että kuvan yksityiskohdat vedostaessa katoavat kuvan huippuvaloalueilta.

Vanha niksi tämän seikan arviointiin ja toteamiseen on se, että negatiivi asetetaan valkoiselle paperiarkille mustan tekstin päälle. Teksti on juuri ja juuri pystyttävä erottamaan negatiivin tiheimmän eli  siis mustimman alueen läpi.
Mikäli huippuvaloalueet ovat liian ohuita, on kehitysaikaa lisättävä. Jos taasen negatiivin tummat alueet ovat läpinäkymättömän mustat (tiheä) on kehitys aikaa taasen vastaavasti vähennettävä.

Ohjenuorana  voisi pitää seuraavaa, kun kehittää purkkikehityksellä filmejä;

Filminvalotus vaikuttaa kohteen varjo-osien toistumiseen.
Filminkehitys taasen negatiivin huippuvalojen toistumiseen.

Kameralla kuvattaessa olisi hyvä, jos jo kuvausvaiheessa ajattelisi kuvausolosuhdetta ja  kohteen kontrastia. Filmin kehitysvaiheessa voi sitten näin huomioida filmin lopullista kehitysaikaa;

- Kohteen kontrasti vähäinen, kehitysaika 10min
- Kohteen kontrasti normaali, kehitysaika 7min
- Kohteen kontrasti suuri, kehitysaika 5min.

Kehitysajan muutos ei välttämättä edellytä filminherkkyyden muutosta.
Yllä oleva on luonnollisesti suuntaa antava kehitysajan muutoksesta. Käyttämästäsi kehittepurkin kyljestä löytyy käyttämäsi filmin peruskehiteaika valitsemallasi kehitelämpötilalle.
Yllä olevaa kontrastin hallintaa voisi pitää eräänlaisena köyhänmiehen Zone systeeminä. Varsinainen Anselm Adamsin kehittämä Zone-systeemi on osaalueiltaan laajempi kokonaisuus, mitä tässä nyt ei varsinaisesti haettukkaan.

Anselm oli myöskin 1940 luvulla sitä mieltä, että linssiteknologia on saavuttanut huippunsa. Enään ei tarvitse ostaa ensimmäistäkään uutta objektiivia :-)



Linkki Zone system