maanantai 29. elokuuta 2011

Kuvaajanpelko


Aamun hesarissa hauska juttu aiheena; "Tältäkö todella näytän." Neljä ihmistä sai kuvata itseään miten parhaiten ja edukseen kuvassa omasta mielestään olisivat. Sen jälkeen rinnalle otettin ammattikuvaajan näkemys kyseisestä henkilöstä. Neljästä henkilöstä vain yksi piti ammattikuvaajan näkemystä omasta itsestään parempana, sekin tietyin varauksin.
Oman itsensä näkeminen tuntuu vieraalta. Yleensähän näet itsesi vain peilikuvana peilissä ja silloinkin kasvonpuoliskosi ovat vaihtaneet paikkaansa. Ihmisen kasvothan eivät ole symmetriset. Helppo tapa asian tutkimiseksi on pitää lyijykynää peilin edessä jakamaan kasvon eri puolet toisistaan. Toinen kulmakarva voi olla hieman ylempänä, toinen silmä voi olla pienempi.

Ihminen myös jännittää valokuvassa. Lukemattomat ja lukemattomat kerrat olen kuullut apinasuodatin-jutut ja kameran mahdollisen särkymisen kuvan ottohetkellä. Se on toki kuvassa olevan omaa monologia ja sallittavaa, mantra, jonka tarkoituksena on itsensä rauhoittaminen olemaan edukseen valokuvassa. Kuvaajana koen joskus olevani kuin henkiparantaja. On keksittävä nopeasti jotain, millä avata kuvassa olevan omaa negatiivista näkemystä itsestään. Kuvaajana ehkä tärkein taito on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Edes kameran tekninen ja kaikkien nappuloiden osaaminen ei aja tämän asian edelle. Mitä teet hienolla kamerallasi, jos kuvattavasi pötkii pakoon?

Lapsien valokuvaaminen vielä aivan eri asiansa. Yleensähän se kuva on se perinteinen 1v.kuva.
Hampaita tulee ja vierastaminen on huipussaan.
Nythän kuvaajalla ja kuvattavalla ei ole edes sitä yhteistä kieltä. Ei paljon auta hauskojen vitsien kertoilu. Kommunikointi jää enemmän gugeliguu- osastoon. Siinä sitten kuvaaja jäätä murtaakseen kuvattavan välillä alkaa imitoimaan kaikkea luonnossa vapaana liikkuvia eläinkunnan ihmeitä. Pienet lapset haistavat kuvaajasta heti, jos se ei ole tunnelmassa mukana.
Se yleensä ilmoitetaan reippaalla itkulla. Naama punaisena huutaneen lapsen välille uudestaan rakennettava kommunikaatio on palkitsevaa. Luottamus on kasvanut. Ja se palkitaan hymyllä.

Linkki Hesarin juttuun

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kuvaajakompurointia

Tarkkana saa olla ympäristönsä suhteen miljöökuvauksissa... Itse ei nyt ihan vastaavaan kommellukseen ole päässyt. Lähellä olevia tilanteita sitäkin enemmän...

torstai 18. elokuuta 2011

Saniaissaari

Vielä on kesää jäljellä... yksi typerämpiä lauseita mitä maa päällään kantaa. Mamban kyseistä biisiä ei voi pahoinvoimatta todellakaan kuunnella, mutta niin absurdia, kun se kiinnitetään viitekehykseen. Eli siis jollain tampiolla ehkä vielä on kesälomaa jäljellä, mutta pomo siellä jo vähän kahvihuoneen nurkalla huutelee...

Viime kesän hulluttelua saaressa. Pyry Mantereen kuvauskalusto oli pieni mutta toimiva.
Siis kotivideokalustoa, joka toimii myöskin kesäkalustona ulkokäytössä.
Yleensähän valokuvaaja on siinä onnellisessa asemassa että voi piiloutua etsimen taakse tarkkailemaan ulkopuolista maailmaa, mutta tässä videossa joutui kerrankin itse objektiksi ja sen tarkkailevan silmän kohteeksi. Se tuntui aluksi todella karmivalta. Niin kuin videosta näkyy, aika säntillistä perusilmettä on valokuvaajan kasvoilta luettavissa. Missä on se vapautuneisuus, missä on se kuvallinen kultaisessa leikkauksessa oleva läsnäolo? Miten opettavaista onkaan vierailu kameran toisella puolella. Suomalaisen itsetuntohan on perusrakennettu oman itsearvonsa dissaamiseen, eli itsensä vähättelyyn jo äidinmaidossa.
Tuttuja lauseitahan on se, että mitä minusta mitään kuvaa kannata ottaa, kamerahan siinä nyt kuitenkin vähintään hajoaa...Mitä sitä vähättelemään; arkea ja rakkautta/mökkivaatteita ja paskaista soutuvenettä! Kyllä mies naisensa tuntee ja päinvastoin!

tiistai 9. elokuuta 2011

Sade


Sade saapuu Helsinkiin marraskuussa...siis se laulaja. Sen kunniaksi tässä postauksessa sadekuva mökiltä viimeviikolta. Sade on aina kuulunut musiikillisesti ja myöskin kuvausfiilistelyn puolesta tunneilmastoltaan itselleni ykköskategoriaan. Mikä on surullisemman näköistä, kuin valuva sade ikkunaruudulla. Sade on ollut kuvaussäänä aina ala-arvostettu. Varmaankaan monenkaan valokuvaajan kuva-arkistoista ei löydy montaa sateista laukausta. Nykypäivänä kameratkaan eivät enää rajoita sateessa kuvaamista, löytyyhän jopa vesitiiviitä, kymmeneen metriin olevia digipokkareita. Usein vastaan tuleekin enemmän tuo oma hyvänolon tavoittelu. Ihminen on rakennettu silleen toimivaksi, että se peruslaiskuus iskee, jos jotain tekosyytä voi vain keksiä sisällä lämpimässä eikä ulkona vesisateessa olemisessa. Eräs henkilö on toki todennennut tästä filosofisesti. Sää on pelkkä pukeutumis kysymys. Kyseinen herrasmies yleensä aina odottaa mitä karmeimpia säätiloja. Mies ampaisee Sydvesti päässä ja kummarit ja sadevarusteet yllä heti nautiskelemaan sateisista päivistä ulos monsuuniin.

Yllä olevan kuvan huumori avautui vasta sitä tarkemmin katsellessa. Ensin oikeastaan kuva tuli otettua oudon valon langetessa taivaalta. Kuvan ottohetkellä sade piiskasi järvenrantaa ja pientä valaistumista alkoi tapahtua yläkerrassa. Siis oman pään yläkerrassa. Sävymaailma oli hyvin pastellivärin omaavaa. Pientä salamaa käyttäen sai etualan tummanpään sävyjä aukeamaan ja kastelukannuun hieman kiiltoa.

Kuvassahan ilmiselvästi kastelukannu viettää vapaapäiväänsä riippumatossa lepäillen sadepäivänä!