maanantai 13. elokuuta 2012

Lättähatulla sinne ja takaisin




Joskus elämykset ja aikamatkailu eivät paljon vaadi. Piletti maksoi 5€. Rautateiden 150 vuotisjuhlan kunniaksi oli Lohjalle viritelty vanha lättähattujuna kulkemaan kaupungin ja viiden kilometrin päässä sijaitsevan Lohjan aseman väliä. Tunne oli uskomaton, kun radalla jolla ei normaalisti liiku mitään, viheltää tuo sympaattisen näköinen juna. Aikuiset miehet muuttuivat pikkupojiksi juostessaan kamerat kaulassa junan ympärillä sitä kuvaten. Voi vain kuvitella millainen kokemus junan näkeminen on ollut 150 vuotta sitten ratojen varsien ihmisille.  Lumièrin veljesten vuonna 1895 kuvaama junan saapuminen asemalle sai aikaan elokuvakatsomoissa pakokauhun. Katselijat olivat aivan varmoja, että kyseinen kammotus syöksyy heidän niskaansa valkokankaalta.

Olimme paikalla, kun höyryjuna saapui asemalle jatkaakseen siitä kohti Hyvinkäätä. Kaksivuotias lapsenlapseni oli sylissäni ja pelästyminen ja kauhea kiljuminen oli suunnaton. Voi vain kuvitella, miltä iso, mustaa höyryä ja kolinaa pitävä hirvitys näyttää lapsen mielikuvissa. Todennäköisesti joltain pahimpien painajaisten järkyttävältä möröltä.

Istuessa verkkaisesti kulkevan lättähatun kyydissä aika ja sen havina oli käsin kosketeltavaa. Melkein kuuli myöskin voipaperikääröjen avautuvan ja eväsleipien tuoksun. On hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka haluavat vaalia tällaisia asioita. Varmasti löytyisi kevyempiäkin harrastuksia kuin vanhojen junien kunnossa pito.





Avajaiset, Osa II

Avajaisia viikon välein, tässähän sekoaa muutkin kuin itse daideilija. Lauantaina oli siis Paratiisin Pilkahdus -näyttelyn avajaiset Galleria Vikholmilla. Sekoittavaa siinä on se, että Palava Rakkaus- näyttelyn kuvaosio vaihtui näihin uusiin valokuviin. Siis todellista galleria ajan tehokierrätystä. Selvennykseksi vielä, että näyttelytilassa jatkaa Markku Heinosen pronssiveistokset ja Marketta Urpo-Koskisen maalaukset 28.8. asti. Kehystyksen ja ripustuksen hoiti taas Juha Vikholm rivakkaan tapaansa, kuvat olivat jo seinillä kun tulimme pystyttämään näyttelyä. Myös joka kuvassa esiintyvä sänky pääsi kunniapaikalle.
Avajaiset olivat taas mukavat ja intiimit parhaimpien kavereiden kesken. Kiitos kaikille paikalla tulleille.

Lauantai jatkui taiteen saralla musiikin puolelle. Olin lupautunut keikalle Jaska Salmen Ja Rudi Merzin kanssa Sammatti Soikoon- tapahtumaan. Helsingin kitaraseurasta Julius Westerberg oli ideoinnut koko viikon ajaksi Sammattiin musiikkitapahtuman, jonka pitopaikkana oli Lohilammen taidenavetta. Kaikki osaanottajat kantoivat tapahtumaan kortensa kekoon puhtaasti talkoohengellä.
Tila oli veikeä...todellista maalaismaisemaa avautui suoraan heinittyneeltä pihamiljööstä lammelle.



perjantai 3. elokuuta 2012

Avajaiset


Oli mukavaa nähdä tuttuja kasvoja avajaisissa ja varsinkin naurua riitti, kun ihmeteltiin 15 vuoden takaisia kuvia. Heh, pieniä muutoksia oli havaittavissa vähän itse kunkin frisyyrissä. Näyttelyn pystytys meni jouheasti, kiitos siitä galleristi Juha Vikholmille. 35 vuoden kokemuksella kaveri tälläsi kuvat seinälle ilman mitään viilailua. Oli tosiaankin helpoin pystytys jossa olen ollut mukana. Oma osuus oli nautiskelu ja kahvin ryystäminen.
Lehtihaastattelussa tuli muisteltua sitä hämmästyttävää filmimäärää, jonka olin varannut tapahtuman tallentamiseen. Olin varautunut kuudella 36 kuvaisella diarullalla. Niin, sehän tekee 216 laukausta. Tänä päivänä kukaan onneton ei lähde edes ulos ulkoiluttamaan kameraansa jos kortilla on ENÄÄN parille sadalle kuvalle tallennusmahdollisuus. Tuohon aikaan ei vielä digi-ihmeitä ollut markkinoilla. Joutui tarkasti etukäteen visualisoimaan mihin kameransa laukaisee. Hyväpuoli siitä ajasta on tosiaankin tuo tarkka etukäteen tilanteen haltuunotton opettelu. Mietintä siitä, mitä milloinkin saattaisi tapahtua ja olla juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tänäkin päivänä jää turha kameran laukominen pois. Ei tarvitse olla julkisissa tilaisuuksissa häiritsevästi kameraterroristina kameralla heilumassa.
Joskus tuntuu olevan joillekin se suuri itsetarkoitus...omaa mahdollisesti heikkoa kuvaajaidentteettiä vahvistetaan hyppimällä kuin pupu esiintymislavalla. Tietenkin niin, että kallis kameravarustus juuri on oikeasti näkyvillä.

Muisteltiin myös, että silloin ei tarvinnut pyytää yleisöä sammuttamaan kännykkänsä.
Palava Rakkaus-kuvat ovat esillä 11.8 asti, jonka jälkeen samassa paikassa avataan seuraava valokuvapläjäys. Se on yhteinen lopputyömme vaimoni kanssa Miina Savolaisen vetämästä Voimauttavan valokuvauksen- kursista. Kiirettä on siis riittänyt taiteilun alalla.
Taiteilijaelämä on myös rankkaa... jatkot ja viinin lipittäminen saa vanhuksen pään hieman kipeäksi.
Linkki Anne Uotilan kirjoittamaan juttuun Länsi-Uusimaassa.