Oli mukavaa nähdä tuttuja kasvoja avajaisissa ja varsinkin naurua riitti, kun ihmeteltiin 15 vuoden takaisia kuvia. Heh, pieniä muutoksia oli havaittavissa vähän itse kunkin frisyyrissä. Näyttelyn pystytys meni jouheasti, kiitos siitä galleristi Juha Vikholmille. 35 vuoden kokemuksella kaveri tälläsi kuvat seinälle ilman mitään viilailua. Oli tosiaankin helpoin pystytys jossa olen ollut mukana. Oma osuus oli nautiskelu ja kahvin ryystäminen.
Lehtihaastattelussa tuli muisteltua sitä hämmästyttävää filmimäärää, jonka olin varannut tapahtuman tallentamiseen. Olin varautunut kuudella 36 kuvaisella diarullalla. Niin, sehän tekee 216 laukausta. Tänä päivänä kukaan onneton ei lähde edes ulos ulkoiluttamaan kameraansa jos kortilla on ENÄÄN parille sadalle kuvalle tallennusmahdollisuus. Tuohon aikaan ei vielä digi-ihmeitä ollut markkinoilla. Joutui tarkasti etukäteen visualisoimaan mihin kameransa laukaisee. Hyväpuoli siitä ajasta on tosiaankin tuo tarkka etukäteen tilanteen haltuunotton opettelu. Mietintä siitä, mitä milloinkin saattaisi tapahtua ja olla juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tänäkin päivänä jää turha kameran laukominen pois. Ei tarvitse olla julkisissa tilaisuuksissa häiritsevästi kameraterroristina kameralla heilumassa.
Joskus tuntuu olevan joillekin se suuri itsetarkoitus...omaa mahdollisesti heikkoa kuvaajaidentteettiä vahvistetaan hyppimällä kuin pupu esiintymislavalla. Tietenkin niin, että kallis kameravarustus juuri on oikeasti näkyvillä.
Muisteltiin myös, että silloin ei tarvinnut pyytää yleisöä sammuttamaan kännykkänsä.
Palava Rakkaus-kuvat ovat esillä 11.8 asti, jonka jälkeen samassa paikassa avataan seuraava valokuvapläjäys. Se on yhteinen lopputyömme vaimoni kanssa Miina Savolaisen vetämästä Voimauttavan valokuvauksen- kursista. Kiirettä on siis riittänyt taiteilun alalla.
Taiteilijaelämä on myös rankkaa... jatkot ja viinin lipittäminen saa vanhuksen pään hieman kipeäksi.
Linkki Anne Uotilan kirjoittamaan juttuun Länsi-Uusimaassa.
