Nuoripari tuli tilaamaansa hääkuvaukseen ja siinä sitten tietysti olin heti ihmettelemässä missä mahtaa olla hääkimppu. Pari siihen tokaisemaan; että me nyt ei varsinaisesti olla mitään kukkaihmisiä. Pukeutuminenkin oli pelkkää mustaa, joten ensimmäiset iloiset kuvaajan ajatukset olivat, että kontrastierot jäävät ainakin tällä kertaa hyvin pieniksi...
Anoppi oli sulhoa ohjeistanut pitämään pitkät hiuksensa visusti ponnarilla ja muista sitten myös hymyillä kuvauksessa. Tämä kaikki näkyi ensimmäisissä kuvissa hyvinkin jäätävänä... mielestäni silloin oli pakko ottaa kuvauksessa aikalisä ja avata hieman ajatusta miten itse haluaisitte oikeasti tulla näkyväksi kameran katseen edessä.
Ehdotin, että koska mustaväri on teidän juttu, niin siirrytään kuvauksellisestikin mustavalkoiseen maailmaan. Ja unohdetaan ne anopin ohjeet ja avataan hiukset ponnarilta. Ei myöskään sitten hymyillä, itseänne vartenhan te olette kuvassa. Olette juuri sellaisia kuin haluatte.
Niin suomalaisuuteen liittyvä kuvapelko on juurtunut syvälle jokaisen alitajuntaan. Se on osa itsensä aliarvioimista ja huonoa kansakuntamme itsetuntoa. Tai sitä on ainakin haluttu tuputtaa ainoaksi selitykseksi vuosikausia. Jokaisella on varmaankin huonoja muistoja kuvattavana olosta. Lapsena pakotettu hymyilemään kameralle iloisesti kun kuvataan, ettei isän ottama valokuva mene vain piloille.
Myös on vaikeaa ehkä hyväksyä itsensä oman näköisenä ihmisenä. Helposti projisoidaan virheisiin sen sijasta kun pitäisi katsoa mahdollisten naamaryppyjen yli omaa sisäistä arvomaailmaansa. Lähdetään mukaan ulkopuolisten kuvan katsojien reflectioihin, miltä minun pitäisi oikeasti kuvassa näyttää.
Lääke mokomaan kuvapelkoon on aito dialogi kuvaajan ja kuvattavan välillä, siis vuorovaikutteinen tapahtuma, jossa annetaan paljon positiivista palautetta ja aikaa. Olla mukana kuvattaviensa kanssa matkalla, josta jää hyvä muisto kuvien muodossa.
Kiitos parille!
