keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Avajaisten jälkeinen aamu


Ars longa, vita brevis.... taide pitkä, krapula kova. Eiliset valokuvanäyttelyn "Kaukainen huhtikuun sade" avajaiset olivat aivan täysosuma. Ystäviä ja sukulaisia oli saapunut näyttelytilan täydeltä juhlistamaan avajaisia. Ja se jos mikä on aina iloinen asia valokuvaajalle.

Tässä kohtaa on pakko kehua Facebookin voimaa tilaisuuksien markkinointikanavana. Vain viikkoa aikaisemmin faceen luotu tapahtuma tavoitti mielestäni varsin suuren joukon. Tosin anoin kaikilta, koska olin niin myöhässä, että jakakaa pliiiiiis tätä tapahtumaa omalla seinällä.
Järjestävä taho oli lähettänyt omana postituksena kutsuvieraslistallaan oleville henkilöilleen 120 kutsua.
Yksi tuli paikalle.
Paikalle tullut oli 85-vuotias, josta voi sitten varmaankin vetää sen johtopäätöksen, että kutsuvieraslista on 1930-luvulta peräisin ja kaikki muut listalla olijat ovat jo hautuumaalla.
 Järjestävä taho pyörittelikin päätään  todeten; ei täällä koskaan ole näin paljon ihmisiä avajaisissa ollut.

Saima Harmajan runouden parissa vietetty kahdeksan kuukauden pituinen kuvallinen matka on nyt saanut arvoisensa esillelaiton. Johtoajatuksena koko näyttelyllehän oli löytää hänen runoista esiinkumpuava tunnelma valokuvan keinoin.
Kun aiheeseen uppoutuu täysillä, vie se myös mahdollisesti liiankin mukanaan. Itse henkilökohtaisesti kerättyäni ja luettuani kaiken mahdollisen Harmajan elämästä aloin kokea hänet omana perheenjäsenenä. Kuva-aiheitten toteuttaminen alkoi tuntua inhottavalta tirkistelyltä. Rajallinen deadline onneksi oli kuin vapauttava gongi nyrkkeilykehässä. Sain siis oman vapautukseni aihepiirin pohjavireltään hieman synkähkön sisällön tekemiseltä. Nyt on omaa aikaa nauttia valokuvallisesta muodosta näyttelytilan seinällä.

Linkistä löytyvään paikallisen sanomalehden näyttelystä kertovassa jutussa käsitellään kahden malleina esiintyvän naisen kokemuksia valokuvattavana olosta. Kuvauspäivä oli tietoisesti rakennettu Voimauttavan valokuvauksen-menetelmän ympärille. Voimauttava valokuvaushan on Miina Savolaisen
kehittämä menetelmä, jolla hän toteutti Maailman ihanin tyttö- projektinsa lastenkodissa kasvaneiden nuorten naisten kanssa. Kuvaustapahtuma oli kiireetön, malleja kuunteleva. Valokuvaustapahtuma oli käännetty totutusta nurinpäin. Malli ohjaa kuvaajaa ja kuvaaja on peilinä mallille kertomassa hänen erityisyydestään, kauneudestaan valokuvakameran linssin tutkivan katseen alla.
Tämä ei ole mitään kanon-nikon-salama-suljinaika-aukko-tai muuta tekniikkahöpötystä kuvaustilanteessa. Vain ihminen on pääosassa.
Malleina olleet äiti ja tytär kertovat vieläkin kuinka ihana ja mahtava kyseinen kuvausretki oli. Kuinka se jätti suuren muistijäljen sydämeen. Tämä kaikki näkyy heidän kuvissaan. Lämpö. Rauha. Luottamus.

Taas muistutus siitä, että valokuvaus sosiaalisena tapahtumana, kuvattavan ja valokuvaajan välillä ei ole mikään 50 metrin pikajuoksukilpailu....