plokin ploppu

Vähemmän höpinää, enemmän kuvia!
Siirryn julkaisemaan taidevalokuvaa Facebookkiin. Sieltä löydyn haulla; kari saaristo photography.
Olen myös iloinen, jos tykkäätte sivustosta...

Ruskaretkuilua

Pieni setti viikonlopun kuvailusta...Vaimon kanssa on harrastettu autolla sunnuntairetkeilyä kameroiden kera lähiympäristössä 36 v. ajan. Oli pakko ottaa äsken taskulaskin esiin ja ynnätä paljonko se tosiaankin tekee vuosissa...

24 Exp.

Pidemmän aikaa on himoittanut ostaa Fujin X100 retrokamera. No mallikin on tässä välissä muuttunut ja saanut päivityksessä S:kirjaimen peräänsä. Eniten tietysti tällaista vanhaa valokuvaajaa miellyttäisi kameran ulkomuoto ja ajatus pelkästä kiinteästä polttovälistä.Vaimo muutaman tirskahduksen on päästänytkin ehdotellessani tätä todella uutta, suurta valokuvauksellista luovuuttani ruokkivaa hankintaa.

Ihminen perustelee ja uskottelee itselleen vaikka mitä saadakseen taas jonkin mielihalunsa tyydytettyä. Järkyttävintä on huomata omaan persoonaan myöskin menevän tuo kauppamiesten rakentama ansa. Jokavuosi, viimeiset vaikka satavuotta, on joka vuosi tullut heidän mukaan markkinoille se ainutlaatuinen kamera mitä ilman kuvaaja ei todellakaan tule toimeen. 

Ajatus retrokamerasta oli typerä, uuttavanhaa mielikuvaa kamerasta ja kuvaamisesta ruokkiva.

Ei 35mm kiinteä polttoväli tee automaattisesti uudella digikameralla kuvaajastaan Henry Cartier-Bressonia vaikka kuinka kuvaaja sitä itse haluaisi.

Tämän oivalluksen eilen aamulla saaneenani katselin miten tuo rankka sumu peitti kotikylääni Lohjaa.

Oivallus retroista sai muistamaan, että minullahan on retroja kaapit väärällään.

Siis vanhoja filmikameroita. Kiinteää 35mm objektiivi filmikameran nokalle ja filmiä lataamaan kameraan. 24 ruutua käytettävissä...silloin sitä varmaaan ajattelee mihin päin kamerallaan sohii.

Oikeastaan kuvaus oli vapauttavaa, ei tarvinnut koko ajan kurkkia uteliaana kameran näyttöä, vaan jättää kuvan ilmestymisen jännitys seuraavaan päivään.

6x6

Vanhaa filmikameraa taas käytetty ulkosalla...

Musta valkoinenko?

Ja nyt iski mustavalkokausi Josef Sudekia seurailen. Tosin Sudek esikuvana on sen verran korkealla, että sen tavoittamiseen tarvitaan kunnon pekkaniskanosturi päästäkseen riman yli. Tuosta vanhasta vuoden -48 kamerasta, Nettarista on jo tälläkin palstalla vaahdottu useasti. Ei se mitään.

Julkaistaan taas muutama otos tältä aamulta. Sumu sai aikaan tuon mieleyhtymän Josefiin. Vaikka Lohja ei ole mikään Praha, niin ei se oo prahasta kiinni millä kuvailee. No heh, oli pakko vetästä tuo tosi huono vitsi tähän.
Olen henkilökohtaisesti niin täynnä tekniikkakeskeistä kamerakeskustelua, että flinda lentää puhujan päähän samantien, niin kuin BB-talossa Andy McCoyn toimesta!!!

Valokuvien katselu voi olla haastavaa. On paljon helpompi kääntää keskustelu tekniikkarintamalle kuin kertoa omista tunteistaan jota valokuvaa katsellessa itselleen nousee esiin. Mutta kaikkea voi kehittää.
Kuvien katselu ei ole ollenkaan vaarallista. Kuvien katselu on jopa suotavaa. Kamera ei ole mikään pakollinen omistettava jos haluaa nauttia valokuvista. Eihän kenenkään tarvitse olla Rembrant maalaustaidettakaan katsellessaan.

Avajaisten jälkeinen aamu

Ars longa, vita brevis.... taide pitkä, krapula kova. Eiliset valokuvanäyttelyn "Kaukainen huhtikuun sade" avajaiset olivat aivan täysosuma. Ystäviä ja sukulaisia oli saapunut näyttelytilan täydeltä juhlistamaan avajaisia. Ja se jos mikä on aina iloinen asia valokuvaajalle.

Tässä kohtaa on pakko kehua Facebookin voimaa tilaisuuksien markkinointikanavana. Vain viikkoa aikaisemmin faceen luotu tapahtuma tavoitti mielestäni varsin suuren joukon. Tosin anoin kaikilta, koska olin niin myöhässä, että jakakaa pliiiiiis tätä tapahtumaa omalla seinällä.
Järjestävä taho oli lähettänyt omana postituksena kutsuvieraslistallaan oleville henkilöilleen 120 kutsua.
Yksi tuli paikalle.
Paikalle tullut oli 85-vuotias, josta voi sitten varmaankin vetää sen johtopäätöksen, että kutsuvieraslista on 1930-luvulta peräisin ja kaikki muut listalla olijat ovat jo hautuumaalla.
 Järjestävä taho pyörittelikin päätään  todeten; ei täällä koskaan ole näin paljon ihmisiä avajaisissa ollut.

Saima Harmajan runouden parissa vietetty kahdeksan kuukauden pituinen kuvallinen matka on nyt saanut arvoisensa esillelaiton. Johtoajatuksena koko näyttelyllehän oli löytää hänen runoista esiinkumpuava tunnelma valokuvan keinoin.
Kun aiheeseen uppoutuu täysillä, vie se myös mahdollisesti liiankin mukanaan. Itse henkilökohtaisesti kerättyäni ja luettuani kaiken mahdollisen Harmajan elämästä aloin kokea hänet omana perheenjäsenenä. Kuva-aiheitten toteuttaminen alkoi tuntua inhottavalta tirkistelyltä. Rajallinen deadline onneksi oli kuin vapauttava gongi nyrkkeilykehässä. Sain siis oman vapautukseni aihepiirin pohjavireltään hieman synkähkön sisällön tekemiseltä. Nyt on omaa aikaa nauttia valokuvallisesta muodosta näyttelytilan seinällä.

Linkistä löytyvään paikallisen sanomalehden näyttelystä kertovassa jutussa käsitellään kahden malleina esiintyvän naisen kokemuksia valokuvattavana olosta. Kuvauspäivä oli tietoisesti rakennettu Voimauttavan valokuvauksen-menetelmän ympärille. Voimauttava valokuvaushan on Miina Savolaisen
kehittämä menetelmä, jolla hän toteutti Maailman ihanin tyttö- projektinsa lastenkodissa kasvaneiden nuorten naisten kanssa. Kuvaustapahtuma oli kiireetön, malleja kuunteleva. Valokuvaustapahtuma oli käännetty totutusta nurinpäin. Malli ohjaa kuvaajaa ja kuvaaja on peilinä mallille kertomassa hänen erityisyydestään, kauneudestaan valokuvakameran linssin tutkivan katseen alla.
Tämä ei ole mitään kanon-nikon-salama-suljinaika-aukko-tai muuta tekniikkahöpötystä kuvaustilanteessa. Vain ihminen on pääosassa.
Malleina olleet äiti ja tytär kertovat vieläkin kuinka ihana ja mahtava kyseinen kuvausretki oli. Kuinka se jätti suuren muistijäljen sydämeen. Tämä kaikki näkyy heidän kuvissaan. Lämpö. Rauha. Luottamus.

Taas muistutus siitä, että valokuvaus sosiaalisena tapahtumana, kuvattavan ja valokuvaajan välillä ei ole mikään 50 metrin pikajuoksukilpailu....

Kaukainen huhtikuun sade.

Huomenna sitten avajaiset Lohjalla. Tervetuloa!

Frida

Lapsenlapsi pysähtyi hetkeksi ikkunan ääreen.