Pääsin siis sittenkin osallistumaan voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet, kurssille. Ja pitopaikka vielä muuttui tilaongelmien myötä meidän omaan olohuoneeseemme. Kurssille tuli loppujen lopuksi 14 innokasta oman itsensä tutkijaa voimauttavan valokuvan keinoin. Ensimmäisen moduulin läpikäyminen antaa valmiudet voimauttavan valokuvauksen perustietojen omaksumiseen.
Miina veti intensiivisesti osallistujat syvälle valokuvan ymmärtämisen maailmaan. Ajatukset valokuvan lukemisesta saivat päivänaikana aivan uusia ulottuvuuksia. Seuraavat ajatukset ovat poimintoja Miinan meille jakamasta tajunnanvirrasta...
Valokuvan tragedia on ikuistaminen. Laukaisimen painalluksen jälkeen hetki on jo menetetty. Valokuvalla ja kuolemalla on siis yhteinen konteksti. Molemmat ovat lopullisia eikä paluuta taaksepäin ole olemassa. Minkälaisen muistijäljen halusimme tallentaa otokseemme. Yleensä olemme kuvaajina vangittuna tarkkailijan osaan, olemme kuin japanilaisia turisteja katsoessamme omaa ottamaamme kuvatulvaa kovalevyiltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. Valokuvat ovat rakkaudellisia, saanko siis tulla hyväksytyksi kameran katseen edessä vai onko paikkani ollut kuvissa aina taustalla takarivin taavina.
Kamera kuvattavan ja kuvaajan välissä antaa myös mahdollisuuden katsoa toista henkilöä pidempään kuin sen pari sekunttia. On pysäyttävää katsoa toista henkilöä etsimen lävitse ja nähdä kuvattava muunakin kuin pelkkänä objektina. Nähdä kuvattavansa tarinana, jonka saattaisi kuvaksi. Yhteiseen kuvastoon jäisi jälki yhdessä kokemasta kuvallisesta matkasta.
Miten ja millä lailla kuvaaja rakentaa ottamansa kuvan, koska kuvanottohetki jättää molempiin muistijäljen. Tuleeko kuvattava oikeasti näkyväksi, vai käveleekö kuvaaja kuvattavansa ylitse toteuttaessaan omia taiteellisia ambitioitaan.
Media tänäpäivänä toistaa paloiteltua ihmisvartaloa mainoskuvastossa. Nuoren kehon kuvallinen palvonta on tämänpäivän vallitsevaa kuvastoa. Kauneudella on syvempi merkitys, kauneus ei ole pelkkää pinnallista koristelua. Voidaanko siis kuvata omaa kuolevaa mummoa, saako kuvissa edes näkyä rappeutumisen tahi sairauden merkkejä? Tuttuja lauseita vanhemmilla henkilöillä ovat juuri nämä, ettei näin vanhaa kannata kuvata ja kamera varmaankin kohta särkyy. Tai sukulaiset vetoavat siihen, että haluavat muistaa mummon vain terveenä. Yhtä voimauttavaa on myöskin ikääntyvillä ihmisillä tulla hyväksytyiksi kameran hyväksyvän katseen edessä.
Perheissä yleensä yksi perheenjäsen toimii kuvaajana aiheuttaen kuvallisessa historiassa traagisen menetyksen, koska hän siis puuttuu perheen yhteisistä kuvista. Kun yksi vain kuvaa, on se hänen kertomansa tarinaa omasta kuvaajan lähtökohdastaan. Lapsi varmasti muistaisi lapsuudestaan itse valokuvatessaan kuvista ihan eri asiat tärkeiksi. Läheisetkin ihmiset katsoessaan samaa valokuvaa muistavat ja näkevät ihan eri asioita. Valokuva tekee tällöin näkyväksi sen, ettei itse tunne edes omia läheisiään.
Ennen filmiaikana heitettiin kenkälaatikkoon kaikki omasta mielestä epäonnistuneet valokuvat. Sieltä uudestaan esiin noukittuna niistä löytää aivan eri asioita, kuin niistä, jotka olivat arvoisiaan saadakseen pääsyn perheen valokuva-albumiin.
Niistä kuvista löytyy paljon syvemmin perheen omasta historiasta kertovat kuvat. Kuvista löytyy irrottelua, on hassuja ilmeitä. Perhekuvagenre on tuttu jokaisesta kodista. Miten samanlaisia onkaan kaikki synttärikakkua puhaltavat kuvat jokaisessa suomalaisessa kodissa. Vilkuta, hymyile ja sano muikku!
Nykyinen digiaika hävittää todellisuudessa mittaamattoman tärkeät kenkälaatikkokuvat. Digikameran delete nappula poistaa kaikki kuvaajan sillä hetkellä huonoiksi ajattelemat valokuvat.
Aika rankkaa tekstiä näin studiokuvaajan kannalta ajateltuna. Tehtävänihän on ottaa esimerkiksi ylioppilaskuvauspäivänä kymmenessä minuutissa muka valokuvat, joissa näkyy kuvattavien sielunelämä ja kuvattavan oma karisma. Studiokuvaus on oikeastaan riittikuvausta. Niissä yksivuotias kasvaa vauvasta lapseksi, rippikuvassa nuori aikuiseksi, hääkuvassa rakastavaiset pariksi ja hautakuvassa kuollut mullaksi. Initaatioriitti valokuvauksen keinoin matkasta seuraavalle pysäkille. Hetki on ikuistettu, hetki on passé, ja hetkeen ei enää voi palata.
