Paikkoja

Paikkoja, joissa ei ennen ole tullut käytyä kuvaamassa on esimerkiksi Eduskuntatalo. Oli outoa nähdä se täysin tyhjänä. Ei ristin sieluakaan  maillahalmeilla. Oli jotenkin absurdi fiilis haahuilla käytävillä ja eri huoneissa missä valtakunnan päätökset tehdään. Istuntosali näyttää livenä paljon avarammalta kuin telkkarissa. Akustiikka on myöskin aivan huikea. Kuiskauskin kuuluu salin toiseltapuolelta...saatika joku muu hiljainen törähdys pakoputkesta.

Maalla, merellä ja ilmassa

Nyt on sitten toteutunut tuo viimeinenkin eli hääkuvausta on suoritettu myös ilmassa. 

No eipä ole ennen tullut oltuunkaan helikopterin kyydissä. Luoja paratkoon, onneksi ei ilmennyt myöskään mitään korkeanpaikan kammoa. Kopteri tärisi ja rytyytti. Kamera kopsahteli milloin omaan otsaan ja milloin ohjaamon kupuun. Lentopelkoa oli hyvä hyydyttää kokoaikaisella  kameran läpi tähtäilyllä. 

Juhlapaikalle lennettiin siis komiasti kopterikyydissä. Laskeutumispaikka oli talon ja lipputangonvälissä.

Jälkikäteen osa vieraista tuli kertomaan että he olivat aivan varmoja että siihen ei voi laskeutua. 

Noh, alas kuitenkin päästiin. Peräpropellin ja lipputangonväliin jäi huikeat kaksimetriä.

Tulipa rauhoittunut olo...

Pilkahduksia kukkaron pohjalla

Huh...kuluneet viikot ovat olleet matalalentoa, mutta mukavaa sellaista. Kuusiviikkoa on saanut nauttia nyt kaksivuotiaan lapsenlapsen menosta. Vierailut ovat kuitenkin harvinaisia, johtuen 10 000 km välimatkasta.

Paratiisin Pilkahdus- valokuvanäyttely oli menestys. Pariviikkoisen esillä oloaikanaan se keräsi 200 kävijää. Niin...se kuulostaa pieneltä, mutta tämän kokoisessa kylässä se on hirmuinen määrä. Galleristin mukaan uusi katsojaennätys.
Näyttely kuulemma häiritsi hänen työtään kun koko ajan joku oli ramppaamassa sisään...
Syynä siihen varmaankin näyttelyn saama hyvä palaute kahdessa paikallisessa sanomalehdessä.

Taiteilu ei ole myöskään mitään halpaa lystiä; vuokriin ja kehyksin upposi pyöreesti tonni. Paperit ja tulostus 250.- Avajaisiin tietysti muutamat pänikät viiniä ja purtavaa...jne.
Varsinkaan, kun koskaan ei ole tullut rustattua mitään avustushakemuksia. Silloin saa syyttää persaukisuudestaan vain omaa laiskuuttaan. Avustusten ruikkaaminen vain tuntuu niin käsittämättömän työläältä. Olisi hyvä, jos siinä voisi käytellä muiden tietotaitoa, koska varmaan tämä lappujen täyttely on tyylilaji. Onkohan missään koottu mitään nettisaittia, mihin on kasattu mistä niitä nyt yleensäkin voisi anella...täytyypi selvitellä.
Tulee mieleen aina kun on tehnyt suuren työn näyttelyn eteen, että kannattaisi varmaan kierrättää kuvia ihan muuallakin.
Mukavinta on kuitenkin törmätä kaupungilla ihmisiin, jotka kiittävät näkemästään. Parisuhdetta ei nyt aivan joka päivä kuitenkaan ole esillä valokuvina. Myös rohkeudesta sai palautetta. Yleinen kuvasto kuitenkin esimerkiksi naisten kohdalla on mediassa hyvinkin fundamentalista.
Vain nuori ja kaunis kelpaa kuvan sisällöksi. Alaston keski-ikäinen nainen on groteski ja pelottava. Hyvä esimerkki oli viimeinen Madonnan konsertti suomessa. Lehdistössä hän sai erittäin tyrmäävää palautetta, kuten pilkallista vertailua isoäitiin. Ehkä niiden katsojien jotka kärsivät vanhenevan naisen katselusta kannattaisi tutkia omaa päänsisäistä maailmaansa. Siellä kenties vaikuttaa vaikka joku vanha äitisyndrooma.

Lauantaina oli Valokuvakeskus Raseborgin 20v. synttärit. Keskus ylläpitää Gallerie Zebran toimintaa ja sen aikoinaan oli perustamassa valokuvaaja Vidar Lindqvist. Vidar toimi tuolloin 1992 läänintaiteilijana, ja sai neuvoteltua Karjaan kaupungin kanssa tilat näyttelytoimintaan. Juhlanäyttely oli kasattu valokuvaavan hallituksen toimesta vahvistettuna special queststarilla; Stefan Bremer.
Näyttelyn ylöslaiton on suunnitellut valokuvaaja Ben Kaila. Kun on 10 eri kuvaajan teoksista kysymys, odottaa jotain todella sekavaa seinälle laittoa. Nyt se ei ollut sitä. Näki, että siihen oli käytetty aikaa ja saatu lopputulos keskustelemaan keskenään. On yleensäkin hieno asia, jos pystyy käyttämään ulkopuolisen henkilön näkemystä näyttelyn ripustuksessa. Se kun ei kuitenkaan ole sitä, että lätkitään vain nauloja seiniin.

Avajaisiin oli saapunut mukavasti väkeä, lähemmäs sata valokuvauksesta kiinnostunutta. Outona pidin, että Karjaan tai siis nykyisen Raseborgin kaupungin edustajaa ollut paikalla. Olisi nyt jollain tavalla odottanut pientä huomioimista todella mittavasta työstä valokuvauksen eteen. Juhlapuheesta käsittääkseni paikassa on pidetty 320 valokuvanäyttelyä kaikkien näiden vuosien aikana.
Onnea ja pitkää ikää valokuvakeskukselle näin taloudellisten suhdanteiden epävakoina aikoina...yleensä taide saa siinä aina ensimmäisenä kärsiä.

Lättähatulla sinne ja takaisin

Joskus elämykset ja aikamatkailu eivät paljon vaadi. Piletti maksoi 5€. Rautateiden 150 vuotisjuhlan kunniaksi oli Lohjalle viritelty vanha lättähattujuna kulkemaan kaupungin ja viiden kilometrin päässä sijaitsevan Lohjan aseman väliä. Tunne oli uskomaton, kun radalla jolla ei normaalisti liiku mitään, viheltää tuo sympaattisen näköinen juna. Aikuiset miehet muuttuivat pikkupojiksi juostessaan kamerat kaulassa junan ympärillä sitä kuvaten. Voi vain kuvitella millainen kokemus junan näkeminen on ollut 150 vuotta sitten ratojen varsien ihmisille.  Lumièrin veljesten vuonna 1895 kuvaama junan saapuminen asemalle sai aikaan elokuvakatsomoissa pakokauhun. Katselijat olivat aivan varmoja, että kyseinen kammotus syöksyy heidän niskaansa valkokankaalta.

Olimme paikalla, kun höyryjuna saapui asemalle jatkaakseen siitä kohti Hyvinkäätä. Kaksivuotias lapsenlapseni oli sylissäni ja pelästyminen ja kauhea kiljuminen oli suunnaton. Voi vain kuvitella, miltä iso, mustaa höyryä ja kolinaa pitävä hirvitys näyttää lapsen mielikuvissa. Todennäköisesti joltain pahimpien painajaisten järkyttävältä möröltä.

Istuessa verkkaisesti kulkevan lättähatun kyydissä aika ja sen havina oli käsin kosketeltavaa. Melkein kuuli myöskin voipaperikääröjen avautuvan ja eväsleipien tuoksun. On hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka haluavat vaalia tällaisia asioita. Varmasti löytyisi kevyempiäkin harrastuksia kuin vanhojen junien kunnossa pito.

Avajaiset, Osa II

Avajaisia viikon välein, tässähän sekoaa muutkin kuin itse daideilija. Lauantaina oli siis Paratiisin Pilkahdus -näyttelyn avajaiset Galleria Vikholmilla. Sekoittavaa siinä on se, että Palava Rakkaus- näyttelyn kuvaosio vaihtui näihin uusiin valokuviin. Siis todellista galleria ajan tehokierrätystä. Selvennykseksi vielä, että näyttelytilassa jatkaa Markku Heinosen pronssiveistokset ja Marketta Urpo-Koskisen maalaukset 28.8. asti. Kehystyksen ja ripustuksen hoiti taas Juha Vikholm rivakkaan tapaansa, kuvat olivat jo seinillä kun tulimme pystyttämään näyttelyä. Myös joka kuvassa esiintyvä sänky pääsi kunniapaikalle.
Avajaiset olivat taas mukavat ja intiimit parhaimpien kavereiden kesken. Kiitos kaikille paikalla tulleille.

Lauantai jatkui taiteen saralla musiikin puolelle. Olin lupautunut keikalle Jaska Salmen Ja Rudi Merzin kanssa Sammatti Soikoon- tapahtumaan. Helsingin kitaraseurasta Julius Westerberg oli ideoinnut koko viikon ajaksi Sammattiin musiikkitapahtuman, jonka pitopaikkana oli Lohilammen taidenavetta. Kaikki osaanottajat kantoivat tapahtumaan kortensa kekoon puhtaasti talkoohengellä.
Tila oli veikeä...todellista maalaismaisemaa avautui suoraan heinittyneeltä pihamiljööstä lammelle.

Avajaiset 11.8.2012 klo 15.00

Avajaiset

Oli mukavaa nähdä tuttuja kasvoja avajaisissa ja varsinkin naurua riitti, kun ihmeteltiin 15 vuoden takaisia kuvia. Heh, pieniä muutoksia oli havaittavissa vähän itse kunkin frisyyrissä. Näyttelyn pystytys meni jouheasti, kiitos siitä galleristi Juha Vikholmille. 35 vuoden kokemuksella kaveri tälläsi kuvat seinälle ilman mitään viilailua. Oli tosiaankin helpoin pystytys jossa olen ollut mukana. Oma osuus oli nautiskelu ja kahvin ryystäminen.
Lehtihaastattelussa tuli muisteltua sitä hämmästyttävää filmimäärää, jonka olin varannut tapahtuman tallentamiseen. Olin varautunut kuudella 36 kuvaisella diarullalla. Niin, sehän tekee 216 laukausta. Tänä päivänä kukaan onneton ei lähde edes ulos ulkoiluttamaan kameraansa jos kortilla on ENÄÄN parille sadalle kuvalle tallennusmahdollisuus. Tuohon aikaan ei vielä digi-ihmeitä ollut markkinoilla. Joutui tarkasti etukäteen visualisoimaan mihin kameransa laukaisee. Hyväpuoli siitä ajasta on tosiaankin tuo tarkka etukäteen tilanteen haltuunotton opettelu. Mietintä siitä, mitä milloinkin saattaisi tapahtua ja olla juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tänäkin päivänä jää turha kameran laukominen pois. Ei tarvitse olla julkisissa tilaisuuksissa häiritsevästi kameraterroristina kameralla heilumassa.
Joskus tuntuu olevan joillekin se suuri itsetarkoitus...omaa mahdollisesti heikkoa kuvaajaidentteettiä vahvistetaan hyppimällä kuin pupu esiintymislavalla. Tietenkin niin, että kallis kameravarustus juuri on oikeasti näkyvillä.

Muisteltiin myös, että silloin ei tarvinnut pyytää yleisöä sammuttamaan kännykkänsä.
Palava Rakkaus-kuvat ovat esillä 11.8 asti, jonka jälkeen samassa paikassa avataan seuraava valokuvapläjäys. Se on yhteinen lopputyömme vaimoni kanssa Miina Savolaisen vetämästä Voimauttavan valokuvauksen- kursista. Kiirettä on siis riittänyt taiteilun alalla.
Taiteilijaelämä on myös rankkaa... jatkot ja viinin lipittäminen saa vanhuksen pään hieman kipeäksi.
Linkki Anne Uotilan kirjoittamaan juttuun Länsi-Uusimaassa.

Tuleva valokuvanäyttely