Saima Harmaja

Kuluva vuosi on runoilija Saima Harmajan juhlavuosi. Hänen syntymästään on 100 vuotta. Harmajalla oli aikoinaan vahva yhteys Lohjalle perheensä kesäpaikan muodossa.
Saima omassa elämänkerrassaan totesikin; " Kaikki kesäni, paitsi yhtä, olen viettänyt Lohjan Jalassaaressa, joka on minulle rakkain seutu maan päällä. Suorastaan ihmettelen, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin."

Vahvasti sanottu. Tämä sai ajatuksen heräämään valokuvanäyttelyn järjestämiseksi Saiman runojen pohjalta...Tietäen myös millainen oli hänen lyhyt ja traaginen elämänsä, oli oikeastaan pakkokin tarttua aiheeseen. Hän kuoli tuberkuloosiin vain 23 vuotiaana.

VALOKUVANÄYTTELY  

KAUKAINEN HUHTIKUUN SADE

Lohjan Kaupungin kirjasto

2.9-28.9.2013

Impressioita Saima Harmajan runoihin.

Kari Saaristo - Heikki Simpura - Leo Vuorinen

Tämän tulevan valokuvanäyttelyn keskeisenä teemana on löytää Saima Harmajan runoista

impressionomaisia valokuvallisia tunnelmia. 

Kuvissa pyrimme saaman näkymään niin  konkreettisia kuin myös mielenmaisemia

liittyen Saima Harmajan elämään. 

Osassa valokuvissa pyrimme käyttämään myös mallia kuviin saatavan tunnelman aikaan saamiseksi.

Näyttelyn kuvallinen toteutus tulee tukemaan työryhmän yhteistä näkemystä

Saima Harmajan elämästä ja  hänen runoista. Kukin kuvaaja  nostaa itselleen tärkeän

runoista nousevan teeman jota haluaa muokata omaksi kuvalliseksi näkemyksekseen.

Itse valokuvaus  toteutetaan yhteisenä kuvallisena retkenä. Kuvaustapahtuma on kiireetön,

jopa tunteja kestävä. Keskustelua ja ajatusten vaihtoa. Niin mallien ja valokuvaajien kesken.

Tulevan valokuvanäyttelyn kuvat syntyvät kevään ja kesän 2013 aikana. Osa kuvista toteutetaan

valokuvausteknisesti Saima Harmajan elinaikana olleella tekniikalla saadaksemme kuviin kerronnallista

syvyyttä. 

Linkki Wikipedia

Linkki Saima Harmaja-seura

Linkki Yle Areena

4pictures

Yhdessä vaimoni kanssa, vetämämme valokuvauskurssi on vielä viikon nähtävissä Galleria Vikholmissa Lohjalla. Neljän nuoren tytön kuvallinen seikkailu.

 

VALOKUVARYHMÄN NÄYTTELYN 

PUHE AVAJAISISSA 8.4.2013

Elämme aikaa, jolloin valokuvaaminen ja valokuvatuksi tuleminen on ikään kuin osa ihmisen luontoa. Elämän hetkiä ikuistetaan ensimmäisestä raskaudenaikaisesta ultraäänikuvasta viimeisiin hengenvetoihin. Digikamera kulkee yhä useammalla kellon ja kännykän tavoin mukana. Elämme kuvien runsaudessa.
Samalla voimme edelleen saada syvällisiä elämyksiä valokuvista ja löytää omat merkitykselliset kuvamme, joita vaalimme kalleimpina aarteinamme.

Valokuvan identiteettiä on ihmetelty siitä saakka, kun keksintö vuonna 1839 julkistettiin, Sir Wendell Holmes kutsui sitä ”peiliksi, jolla on muisti”.
Nykyvalokuvauksessa peiliä käännellään taitavasti. Siitä voi heijastua viileä ja neutraali kuva ulkoisesta maailmasta tai subjektiivisia kuvaajan mielenmaisemia.

Valokuvauksessa studio on ollut aina se paikka, jossa rooleja ja poseerauksia tuotetaan ja ikuistetaan kameralla. Studiossa tehdyn kuvan kaikki merkit ovat aktiivisia ja tarkoituksellisia.  Kuvat rakennetaan tyhjästä, eikä niissä ole mitään sattumanvaraista. Studio on muusta maailmasta eristetty tila ja laboratorio, jossa on mahdollista tutkia identiteettiä, minää ja merkityksen rakentumista – mutta myös improvisoida.

Voimauttavat omakuvat ovat itselle tärkeitä kuvia; ihmisestä itsestään lähtevää, sisäisen voimantunteen kasvuprosessia. Itsemäärittely merkitsee, että jokaisella on oikeus valita, mitkä kuvat ovat omalle elämänkokemukselle niin tosia, että ne kelpaavat määrittelemään omaa elämäntarinaa.

Kuvaustilanteessa on kysymys luottamisesta ja dialogisuudesta.
Käytännössä kuvaustilanteen vastavuoroisuus voidaan toteuttaa parhaiten rooleja vaihtamalla; kumpikin parin osapuoli toimii vuorollaan kuvan päähenkilönä ja kuvaajana. Näin kumpikaan ei jää yksin kuvan kohteeksi, vaan saa kannatella toista kuvaajan roolissa ja osoittaa hänelle arvostustaan.
Syntyy leikin ja flow-kokemuksen värittämää  yhteistoimintaa, jossa kuvausparit kokevat nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteiden vievän mukanaan ja synnyttää ideoita itsestään.  Arkitodellisuuden vaikeudet unohtuvat kun kaksi ihmistä, kamera ja ympäröivän kuvauspaikan maailma valoineen, äänineen ja väreineen nousevat pääosaan.

Kysymys kuuluu: Miten haluaisit, että otan tämän kuvan sinusta?
Kuljimme yhdessä pienen hetken, reilun kuukauden, ja merkityksellistä saattoi olla että uskalsitte heittäytyä kuvattavaksi omana itsenänne, rentoina ja roolitta.

Yhdessä opimme katsomaan ja näkemään kauneutta linssin läpi.  Rajaamaan asioita, löytämään olennaisen.
Teimme kuvausretken talvimaisemassa; kun aurinko jo pilkisti puiden takaa ja sai maantien pinnan kimaltamaan. Löysimme jääpuikkoja ja pieniä yksityiskohtia maisemassa.  Retket ovat hauskoja ja yhdessä kuvaaminen on antoisa harrastus.

Lämmin kiitos teille yhteisestä seikkailusta ja toivomme että jatkatte näitä valon aakkosten opettelua ja että  valokuvat voivat olla teille voimaa antavia, joskus lohduttavia ja vahvistavia, apuna arjen arvojen selkeyttämisessä ja elämän käännekohdissa muutosprosessien työstämisen tukena.

Lämmin kiitos myös lahjoittajille, jotka mahdollistivat tämän ryhmän toiminnan.

Lopuksi vielä todistusten ja ruusujen jako 4 Pictures- ryhmän nuorille naisille.

TERVEISIN: Anne ja Kari Saaristo

Äly(hoi)puhelin

Viime aikainen toiminta onkin ollut enemmän puhelimen räpläysta. Aikoinaan 2007 tuli saatua jenkeistä ensimmäinen iphone joka olikin aivan ällistyttävä ihme puhelin rintamalla. Puhelimen sai kräkättyä netistä löytyvin ohjein auki paikallisen operaattorin korttia tunnistamaan. Olo oli aika elvis hetken aikaa puhelinta ulkoiluttaessa. Muistan hyvin kun esimerkiksi kaupan kassajonossa piti kosketusnäytöllistä ihmettä näpelöidä ja se sai kateellisia katseita aikaiseksi.
Sittemmin puhelin vuoden 2008 aikana ilmestyi myöskin suomen markkinoille ja sitä alkoi olla yllättäen jokaisen kourassa. Itse vaihdoin silloin uudestaan 30€ Nokiaan...

Uusi tutustuminen kuudenvuoden jälkeen tähän Applen ihmeeseen on tapahtunut tänä keväänä. Tunne oli taas; "WoW." Käsittämätön harppaus teknisesti, mikä tietysti on näkynyt muissakin hilavitkuttimissa, mitä markkinoille on pukattu kulutuksen alttarille.
Somessa tulee pyörittyä siihen malliin ettei blogia ehdi päivittämään. Kameran ominaisuus on myöskin huikaiseva. Lukemattomilla apuohjelmilla voi kuvalle tehdä sen, mitä fotarissa ennen piti käyttää vaikka kahdeksaa tasoa. Nykyään näkee facessa kuvia jotka otettu iOS käyttiksellä, joiden tekimiseen kuvankäsittelyssä piti oikeasti käyttää runsaasti aikaa. Siunaus vai from my ass, jokaisen ihan itse päätettävissä... Itse ainakin valokuvaukseen olen saanut uutta muotoa ja innostusta. Ei kaikkea tarvitse tehdä ryppy otsassa kun voi myöskin ottaa ilolla vastaan yhden nappulan nykytekniikan.
Kuva itsessään on kuitenkin se pääjuttu. Ihan sama millä se on tehty, jos kuvassa on edes vähän valokuvauksellista sisältöä.

Vuoden muotokuvaajat 2013

Suomen Ammattivalokuvaajat ry ovat saaneet taas vuosikilpailu- urakkansa päätökseen ja valittua sarjavoittajat. Kuvat ovat hieman vaikeasti vielä katseltavissa, toivottavasti saadaan ne jatkossa hieman selkeämmin esille.
Tästä linkistä kuviin
Vuoden Muotokuvaaja titteli on vielä hakusessa, se julkaistaan perjantaina Helsingin messukeskuksessa pidettävillä Kuva&Ääni tapahtumassa.

Kikkailua studiossa

Hasselbladin ulkoiluttamista

Viime aikoina on tullut kuvattua vanhoilla keskiformaatin kameroilla, jotka ovat edustaneet +50 ikäryhmää ja siitäkin vanhenpaa. Luonnollisesti alkoi kiinnostaa, miltä ne 20 vuotta vanhan 501C:n Carl Zeissin linssit sitten piirsivät. Ainakin filminsiirto teki heti tepposet, eli sain aikaiseksi päällekkäiset ruudut, mikä ei pitäisi olla missään olosuhteissa kyseisellä hasselin vempeleellä edes mahdollista. Filmiperä vetää tyhjää. No justiinsa. Thanx Viktor.

Rakkaussuhteen jatkumo kameraan sai siis hieman ryppyjä. Kun kuvasin 65 vuotta vanhalla Zeissin Nettar-kameralla oli siinä filmiruudut aivan kohdallaan, ei minkäänlaista heittoa filmin siirtymisessä.
Ehkä Hasselbladin kanssa kuvaaminen on hieman samanlaista kuin purjehtiminen, aina ei tiedä mitä kölin alta löytyy. Mutta se ääni. Kun kameran virittää filmikammesta kääntäen, on soundi kyllä yksilöllinen. Varsinkin kameraa laukaistessa kunnon flamp-flamp ääni on miehekäs.

Yhä saa hymyilemään vain 12 kuvan ottamisen mahdollisuus. Löytää siis kaksitoista kuvaamisen arvoista aihetta....saada edes filmi otettua täyteen. Vielä jos jostain saisi vanhoja 16 Mb muistikortteja, voisi digillä lähteä kuvaamaan samalla ajatuksella. Myös tuo valotusvara on suuressa negassa mieletön. Kamera kuutamolla otetussa kuvassa oli jalustassa suljin auki ja juoksin salama kädessä kaukana olevalle sillalle ja takaisin valottaen salamalla puunlatvoja.
Valotusaikaa tuli yhteensä jotain kolmisen minuuttia.
Eipä ole kohinaa kuvassa. Ainoastaan onneton skanneri on saanut kuviin jotain prujua näkyviin newtoninrenkaina.

Voimauttavaa hääkuvausta

Joskus on pakko olla tilanteen taju hereillä kohdatessa kuvattavia. Suurin peikko ehkä kuvaajalle on se, että kuvataan niin kuin ennenkin on hyväksi havaittu. Varmistellaan liikaa lopputulosta eikä lähdetä heittäytymään kuvattavan ehdoilla toimimaan. Linssin etupuolella kuitenkin yleensä luuraa se kuvan tilaaja, tärkeä ei ole siellä kameran takana piilotteleva omaa erityisosaamista varjeleva ja korostava auktoriteetti, jota valokuvaajaksi kutsutaan.

Nuoripari tuli tilaamaansa hääkuvaukseen ja siinä sitten tietysti olin heti ihmettelemässä missä mahtaa olla hääkimppu. Pari siihen tokaisemaan; että me nyt ei varsinaisesti olla mitään kukkaihmisiä. Pukeutuminenkin oli pelkkää mustaa, joten ensimmäiset iloiset kuvaajan ajatukset olivat, että kontrastierot jäävät ainakin tällä kertaa hyvin pieniksi...
Anoppi oli sulhoa ohjeistanut pitämään pitkät hiuksensa visusti ponnarilla ja muista sitten myös hymyillä kuvauksessa. Tämä kaikki näkyi ensimmäisissä kuvissa hyvinkin jäätävänä... mielestäni silloin oli pakko ottaa kuvauksessa aikalisä ja avata hieman ajatusta miten itse haluaisitte oikeasti tulla näkyväksi kameran katseen edessä.

Ehdotin, että koska mustaväri on teidän juttu, niin siirrytään kuvauksellisestikin mustavalkoiseen maailmaan. Ja unohdetaan ne anopin ohjeet ja avataan hiukset ponnarilta. Ei myöskään sitten hymyillä, itseänne vartenhan te olette kuvassa. Olette juuri sellaisia kuin haluatte.

Niin suomalaisuuteen liittyvä kuvapelko on juurtunut syvälle jokaisen alitajuntaan. Se on osa itsensä aliarvioimista ja huonoa kansakuntamme itsetuntoa. Tai sitä on ainakin haluttu tuputtaa ainoaksi selitykseksi vuosikausia. Jokaisella on varmaankin huonoja muistoja kuvattavana olosta. Lapsena pakotettu hymyilemään kameralle iloisesti kun kuvataan, ettei isän ottama valokuva mene vain piloille.
Myös on vaikeaa ehkä hyväksyä itsensä oman näköisenä ihmisenä. Helposti projisoidaan virheisiin sen sijasta kun pitäisi katsoa mahdollisten naamaryppyjen yli omaa sisäistä arvomaailmaansa. Lähdetään  mukaan ulkopuolisten kuvan katsojien reflectioihin, miltä minun pitäisi oikeasti kuvassa näyttää.

Lääke mokomaan kuvapelkoon on aito dialogi kuvaajan ja kuvattavan välillä, siis vuorovaikutteinen tapahtuma, jossa annetaan paljon positiivista palautetta ja aikaa. Olla mukana kuvattaviensa kanssa matkalla, josta jää hyvä muisto kuvien muodossa.

Kiitos parille!

Yashica C

Päivähoitoon saapui taas uusi kameravanhus, jota tietysti piti heti mitin päästä kokeilemaan. Edellisestä kokokeiluvehkeestä Zeiss Ikon Nettar - mallista tämä  kamera oli nuortunut kuutisen vuotta. Tämä kaksisilmäinen kamera edustaa vuotta 1956.
 Japanilaiset olivat Saksan hävittyä sodan sitä mieltä, että kaikki sakemannien patentit ovat vanhaa kauraa eikä niitä sen takia tarvitse enään noudattaa. Kyseinen härveli on siis aika tarkka Rolleicord-kopio. Kamera oli kuulemma myydyimpiä malleja -50 luvulla aktiiviharrastajien parissa. Varmaankin hinta oli se määräävä tekijä, koska kamera suhteessa Saksalaiseen serkkuunsa oli kuitenkin huomattavasti halvempi.

Kamerassa on tosiaan kaksi linssiä, josta toinen on tarkennusta varten ja toinen on varsinainen objektiivi. Suljin on Copalin valmistama ja nopein suljinaika kyseisessä kamerassa on 1/300.
Suljin on keskussuljin tyyppiä ja laukaisu oli kuin kuiskaus. Oli yllättävää, kuinka herkkä laukaisin itse asiassa on. Paljon parempi kuin nykyisissä aparaateissa.
Filmin lataaminen kameraan oli varsinainen operaatio. Onneksi Yuotubesta löytyy vaikka minkälaista opetusmateriaalia, eli sieltä joutui kurkkimaan miten filmi saadaan alkuun.
Itse kuvaaminen oli kuin hasselisimulaattori, eli etsinkuva löytyy kameran päältä. Kuvauskorkeus on siis vanha legendaarinen navan kohdalta. Kuvausta helpotti kuvakuilussa esiinsaatava suurennuslasi, jolla sai tarkennuksen helposti kohdalleen. Filminä on taas tuo 120 formaatti, joka antaa mahdollisuuden 12 laukaukseen.

Vertailuna vuoden -49 Zeissin ja tämän vuoden -56 kameran välillä on sama kuin vertaisi hevosta ja autoa. Tekniikka oli mennyt hämmästyttävän paljon eteenpäin. Tosin itse olen sitä mieltä, että pidän vanhemman Zeiss Nettarin kuvaa mielyttävämpänä.  Tämä moderni vuoden -56 Yashica tekee jo liian terävää kuvaa...

Mikä tietysti on huvittavaa, näistä vanhoilla kameroilla otetuista kuvista voi kevyesti vedostaa 2x2 metrisen näyttelykuvan, mikä välttämättä ei synny kaikilla tämän päivän aparaateilla. Nyt kun on tullut harjoiteltua näillä vanhoilla aparaateilla, taitaa olla taas aika pyyhkästä pölyt vanhan Hasselblad ystävän päältä...no niin teinkin ja sain heti ladattua filmin väärinpäin kameraan. Tuli kuvattua suojapaperiin:-)