3. Työpaja

Viimeisimmän Voimauttavan valokuvauksen työpajan yhtenä aiheena oli kuvapelko. Ihmisen kuvapelko kameran edessä voi tarkoittaa eri asioita. On vähättelyn ja häpeän kulttuuria, on ulkonäöllisiä paineita, on armottomuutta itseään kohtaan, on valokuvaajan kuvaustilanteessa käyttämää vallankäyttöä, on historiallisia ja kulttuurellisia eroavaisuuksia.

Suomalaiseen kuvauskulttuuriin on aina liittynyt osana itsensä aliarvioiminen ja huono itsetunto. Tuttuja lauseita on kuvattavan kuvaushetkellä lohkaisemat "onko apinasuodatinta ja kohta hajoaa kamera"- jutut. Ajatusmalli, ettei saa kehua lasta liikaa, ettei se ylpisty.

Tällä hetkellä meidän omassa länsimaisessa kuvakulttuurissa on kauneuden palvonta saanut megalomaaniset mitat.
Kuvankäsittely-ohjelman läpi käyneet kuvat ohjaavat kauneuden katsomisen ihannettamme ja plastiikkakirurgin puukko ohjaa näkemystämme naisten rintojen optimikoosta.

Media toistaa nuorta elinvoimaista, käsiteltyä kuvastoa, josta ihmisen vanheneminen on poistettu.

On vaikeaa hyväksyä itsensä oman näköisenä ihmisenä. Projisoidaan virheisiin, kun sen sijaan pitäisi katsoa naamaryppyjen yli omaa sisäistä arvomaailmaa. Uskotaan meille median tuputtamaa arvomaailmaa, että ulkonäkö on valjastettu oman brändin käyttöön.  Mainonnan kuvasto ohjaa ulkonäköihannettamme ja yritämme brändätä ulkonäkömme esimerkiksi H&M:n tai Dressmannin kuvaston mukaiseksi.

Valokuva on tänä päivänä muuttunut. Ennen se edusti harvinaisuutena jotain mystistä ja maagista hetkeä joka on tarttunut paperille ja nykyään isät ja äidit ylpeinä esittelevät syntymättömästä lapsesta neuvolassa otettuja ultrakuvia. Nykyiset teinit ehkäpä jo ohjaavat omia vanhempiaan kuvan katsomisessa ja kuvan lukemisessa. He ovat ensimmäinen sukupolvi, joka on kasvanut sosiaalisen  median maailmaan ja ennakkoluulottomaan kuvan jakamiseen kavereille esimerkiksi Facebookin välityksellä... sosiaalista mediaa varten luodut minäkuvat.

Kuvapelkoaihe joka tietysti on itseäni lähellä, on valokuvaajan kuvaustilanteen vallankäyttö ja siitä johtuva kuvapelko. Jokaisella on varmaan muistoja valokuvaajasta joka ei ole juuri ollut ihan kartalla. 

Koulussa muita päätä pitempää on pyydetty kuvassa kyykistymään ja muita lyhyempää on kehotettu nousemaan jakkaralle. On kiinnitetty johonkin ulkonäköön liittyvään asiaan huomiota, mikä on saattanut olla kuvattavalle hyvinkin arka asia.

 Oma osastonsa on valokuvaajien ja  kameraseuralaisten lasten kertomukset tilanteista, joissa ovat joutuneet perheen kuvaaja-aktiivin saaliiksi:
 - On jouduttu istumaan lapsena tuntikaupalla kuumien valojen edessä valokuvamallina.
- Äiti on ollut sulkeutuneena pimiöön ja lasten yrittäessä päästä äitinsä luokse, avanneet pimiön oven valottaen paperit ja siitä saaneet tukkapöllyä.
- Isän kameraan ei saanut koskaan koskea.
- Lapsi sai kameran ollessa jalustassa harjoitella isän tarkassa ohjauksessa valokuvan rajausta. Kahdenvuoden päästä isä sanoi lapsensa tulleen oikein hyväksi valokuvan rajaajaksi ja laittoi kameraan ensimmmäisen filmirullan...

Kuvapelko voi siis johtua esim. huonoista muistoista  yliaktiivisen perheenjäsenen kameralla piinaamisesta.  Tai entäs se  täti, joka aina nostaa kädet kasvojen eteen sanoen, että minua ei saa kuvata koska en koskaan onnistu kuvissa? No ei varmaankaan, koska koko kuvahistoria on  täynnä kuvia jossa täti on käsi naaman edessä. Siitä ei varmaankaan  kehity näkemään itseään omalla hyväksyvällä katseellaan.

Lääke kuvapelkoon on aito dialogi kuvaajan ja kuvattajan välillä, vuorovaikutteinen tapahtuma jossa annetaan paljon positiivista palautetta ja aikaa.