Silmitön talvi

Lumettoman marraskuisen Joulukadun 

 yllä leijui kalpean kuun hento sirppi...

Voimauttavaa olohuoneessa

Pääsin siis sittenkin  osallistumaan voimauttavan valokuvauksen ammatilliset perusteet, kurssille. Ja pitopaikka vielä muuttui tilaongelmien myötä meidän omaan olohuoneeseemme. Kurssille tuli loppujen lopuksi 14 innokasta oman itsensä tutkijaa voimauttavan valokuvan keinoin. Ensimmäisen moduulin läpikäyminen antaa valmiudet voimauttavan valokuvauksen perustietojen omaksumiseen.
Miina veti intensiivisesti osallistujat syvälle valokuvan ymmärtämisen maailmaan. Ajatukset valokuvan lukemisesta saivat päivänaikana aivan uusia ulottuvuuksia. Seuraavat ajatukset ovat poimintoja Miinan meille jakamasta tajunnanvirrasta...

Valokuvan tragedia on ikuistaminen. Laukaisimen painalluksen jälkeen hetki on jo menetetty. Valokuvalla ja kuolemalla on siis yhteinen konteksti. Molemmat ovat lopullisia eikä paluuta taaksepäin ole olemassa. Minkälaisen muistijäljen halusimme tallentaa otokseemme. Yleensä olemme kuvaajina vangittuna tarkkailijan osaan, olemme kuin japanilaisia turisteja katsoessamme omaa ottamaamme kuvatulvaa kovalevyiltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. Valokuvat ovat rakkaudellisia, saanko siis tulla hyväksytyksi kameran katseen edessä vai onko paikkani ollut kuvissa aina taustalla takarivin taavina.

Kamera kuvattavan ja kuvaajan välissä antaa myös mahdollisuuden katsoa toista henkilöä pidempään kuin sen pari sekunttia. On pysäyttävää katsoa toista henkilöä etsimen lävitse ja nähdä kuvattava muunakin kuin pelkkänä objektina. Nähdä kuvattavansa tarinana, jonka saattaisi kuvaksi. Yhteiseen kuvastoon jäisi jälki yhdessä kokemasta kuvallisesta matkasta.
Miten ja millä lailla kuvaaja rakentaa ottamansa kuvan, koska kuvanottohetki jättää molempiin muistijäljen. Tuleeko kuvattava oikeasti näkyväksi, vai käveleekö kuvaaja kuvattavansa ylitse toteuttaessaan omia taiteellisia ambitioitaan.

 Media tänäpäivänä toistaa paloiteltua ihmisvartaloa mainoskuvastossa. Nuoren kehon kuvallinen palvonta on tämänpäivän vallitsevaa kuvastoa. Kauneudella on syvempi merkitys, kauneus ei ole pelkkää pinnallista koristelua. Voidaanko siis  kuvata omaa kuolevaa mummoa, saako kuvissa edes näkyä rappeutumisen tahi sairauden merkkejä? Tuttuja lauseita vanhemmilla henkilöillä ovat juuri nämä, ettei näin vanhaa kannata kuvata ja kamera varmaankin kohta särkyy. Tai sukulaiset vetoavat siihen, että haluavat muistaa mummon vain terveenä. Yhtä voimauttavaa on myöskin ikääntyvillä ihmisillä tulla hyväksytyiksi kameran hyväksyvän katseen edessä.

Perheissä yleensä yksi perheenjäsen toimii kuvaajana aiheuttaen kuvallisessa historiassa traagisen menetyksen, koska hän siis puuttuu perheen yhteisistä kuvista. Kun yksi  vain kuvaa, on se hänen kertomansa tarinaa omasta kuvaajan lähtökohdastaan. Lapsi varmasti muistaisi lapsuudestaan itse valokuvatessaan  kuvista ihan eri asiat tärkeiksi. Läheisetkin ihmiset katsoessaan samaa valokuvaa muistavat ja näkevät ihan eri asioita. Valokuva tekee tällöin näkyväksi sen, ettei itse tunne edes omia läheisiään.
Ennen filmiaikana heitettiin kenkälaatikkoon kaikki omasta mielestä epäonnistuneet valokuvat. Sieltä uudestaan esiin noukittuna niistä löytää aivan eri asioita, kuin niistä, jotka olivat arvoisiaan saadakseen pääsyn perheen valokuva-albumiin.
Niistä kuvista löytyy paljon syvemmin perheen omasta historiasta kertovat kuvat. Kuvista löytyy irrottelua, on hassuja ilmeitä. Perhekuvagenre on tuttu jokaisesta kodista. Miten samanlaisia onkaan kaikki synttärikakkua puhaltavat kuvat jokaisessa suomalaisessa kodissa. Vilkuta, hymyile ja sano muikku!
Nykyinen digiaika hävittää todellisuudessa mittaamattoman tärkeät kenkälaatikkokuvat. Digikameran delete nappula poistaa kaikki kuvaajan sillä hetkellä huonoiksi ajattelemat valokuvat.

Aika rankkaa tekstiä näin studiokuvaajan kannalta ajateltuna. Tehtävänihän on ottaa esimerkiksi ylioppilaskuvauspäivänä  kymmenessä minuutissa muka valokuvat, joissa näkyy kuvattavien sielunelämä ja kuvattavan oma karisma. Studiokuvaus on oikeastaan riittikuvausta. Niissä yksivuotias kasvaa vauvasta lapseksi, rippikuvassa nuori aikuiseksi, hääkuvassa rakastavaiset pariksi ja hautakuvassa kuollut mullaksi. Initaatioriitti valokuvauksen keinoin matkasta seuraavalle pysäkille. Hetki on ikuistettu, hetki on passé, ja hetkeen ei enää voi palata.

Jäänsuudelma

Sunnuntairetkellä Karnaistenkorvessa, joka on laajin yhtenäinen korpialue Lohjan seudulla. Löytyy korkeita kalliojyrkänteitä, laaksopainanteita ja jopa pari kaunista metsälampea. Alue on laajuudeltaan 690 hehtaaria ja siitä 70 hehtaaria on yli satavuotiasta metsää. Karnaistenkorpi sijaitsee ylänköalueella, jonka korkeus merenpinnasta on yli 60 metriä.
Siis näitä viimeisiä eteläisessä Suomessa olevia metsätilkkualueita. Onneksi Lohjan kunnanvaltuusto vuonna 1992 asetti alueen kaavassaan virkistysalueeksi. Alueella on helppo liikkua. Eksyminen on käytännössä aika mahdoton suoritus.

Aamulla ollut -3 asteen pakkanen oli jäädyttänyt pikkulampareet. Se oli kuluvan syksyn ensimmäinen viesti lähestyvästä talvesta. Taivaalta sirottunut, varjoissa nähtävä sininen sävy oli kauniin syvä. Nähdä veden jäätyvän on kokemuksena pysäyttävä. Kuviot, minkä jäätyvä vedenpinta muodostaa, on luonnon omaa taidetta. Isoimmissa metsälammissa myöskin jäätyminen oli alkanut rannanvarjoissa etenemään. Liian myöhäinen ajankohta auringonsuhteen vain sai kuvaamisen jäämään tuonnemmaksi.
Aurinko oli jo ehtinyt horisonttilinjan yläpuolelle aiheuttaen todella järkyttävän suuren valaistuseron. Ei puhettakaan sen  pyydystämisestä muistikortille. Ajatus jäätyvän lammenpinnan kuvaamisesta on alkanut kiehtomaan. Pinnalta heijastuisi yläpuolella oleva tähtikirkas yö. Se vaatii siis pientä yöliikuntaa. Tosin pimeys tähän vuodenaikaan on jo täydellistä ihan inhimilliseen kellonaikaan.

Suppilovahverot olivat jäätyneet pystyyn. Niitä oli tosi omituista poimia. Ne olivat kuin ohutta kristallilasia. Pois lähtiessä paikallisen kiinalaisen ravintolan vetäjä vaimoineen tuli iloisesti vastaan. Oli mukavaa nähdä hymyilevät naamat loistavan jo kaukaa. Tuumailivat vaan että huhu-huh, kun on kylmä ja hävisivät metsään sieniämpäreineen. Niinpä...eipä siellä muita sienessä tai metsässä näkynytkään kuin minä, vaimoni ja kiinalaiset. Se oli mukava ajatus. Varsinkin tuo sienestys marraskuun 20. päivänä.

Linkki Karnaistenkorpi

Vaihtelua kuvaajankin elämään

Kamerankuljettajan  hommissa on se hyväpuoli, että kovin on vaihtelevat aiheet, joita joutuu kuvaamaan. Viikon aikana on kuvattu Luciaehdokkaita, kaupunginvuokra-asuntoja, oluenjuontikilpailua, ammattikoulun 50v. juhlia, taloremonttia Helsingissä ja lapsia & perheitä...
Viikolla aikamääre 11.11.11 ei kuitenkaan aiheuttanut suurempaa ryntäystä hääkuvaukseen. Lohjalla meni kuitenkin 19 paria naimisiin maistraatissa. Paras, mihin törmäsin uutisissa, oli tuo vihkiminen Prisman parkkihallissa!
Missäköhän mahtoi olla jatkot...ehkä parin kotona autotallissa :-)

Linkki videoon

Tielinjauskepit

Marraskuu on luopumisen aikaa. Hyvästijättöä kesälle ja auringonvalolle. Kävelyllä lähimetsässä, joka on tähän asti säästynyt ihmisen ahneuden invaasiolta. Harmaan metsän aluskasvillisuuten oli noussut uusi lajike. Jotenkin tämän lajin kohtaaminen saa aina epäuskoisuuden tunteen nousemaan ensimmäiseksi mieleen. Tielinjauskepit.  Nyt metsän hiljaisuus on tuleva metsän hautausmaa. Metsä kohtaa muutoksen metsätyökoneena. Muuttolintujen on turha hakea keväällä enään vanhoja kolopuitaan. Ne ovat muuttuneet vessapaperiksi paikkakunnan paperinjalostuksen hyvällä avustuksella.
Miten absurdia.
Paikallinen paperitehdas ei ole enään Suomalaisten omistuksessa, vaan sen omistaa ulkomaalainen, Etelä-Afrikkalainen yritys. Muuttolintujen palatessa etelästä, ovat sillä aikaan eteläisessä maassa olevat tehtaanomistajat panneet pesimäpuut päreiksi.

Metsä muuttuu muistoksi. Metsä muuttuu haamuksi, joka menettää olevan muotonsa. Metsä muuttuu epäteräväksi, muistojen kangastukseksi siellä kävelevän ihmisen sielussa. Ympäristön muutos on aina peruuttamaton. Kuinka hetki sitten vedetty moottoritie läpi aarniometsäalueen tuntuu hetken kuluttua muka aina siinä sijainneen. Ihmisen sopeutumiskyky on käsittämätön. Kognitiivinen muistikatkos.

 Linkki koskettavaan,  valokuvatailijoitten Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Ylen Areenasta löytyvään radiohaastatteluun. Haastattelussa he pohtivat ihmisen asemaa ja ihmisten henkisten arvojen katoamista lähimetsän katoamisen mukana.

Linkki Ritva Kovalaisen omille sivuille.
Linkki Sanni Sepon sivuille

Voimauttavaa

Odotellessa tietoa pääsystä Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvauksen- kurssille, ovat ajatukset lipuneet valokuvan olemukseen. Ainoastaan ehkä valokuvalla on taidemuotona niin ristiriitainen arvo. Poliisilaitokselle kiikutettavan passikuvan ja abstraktin mitään esittämättömän taidevalokuvan välille jää aika paljon maastoa. Kuitenkin on samasta valokuvauksesta kysymys.
Jos sitten vaikka verrataan keskenään katukivetysten tekijää ja kivestä veistosta luovaa taiteilijaa, niin samaa kiveähän siinä työstetään näkyväksi. No ehkä kuitenkaan se kivimies ei mene taidegalleriaan tepastelemaan ja kertomaan patsaanveistäjälle, että kyllä minäkin tollasen tekisin koska vain.

Tuttu juttu kuitenkin valokuvauksen puolella. Harrastajan ensimmäinen lausuttu kommentti valokuvanäyttelystä ulos tullessaan on yleensä se, että tuollaisia kuvia nyt ottaisi kuka tahansa...
No ihan varmaan  jokainen voi onnistuakkin, ei sitä voi  kiistää. Mutta maailmalla sanotaan harrastajan ja ammattilaisen eron olevan ehkä siinä, että ammattilainen voi toistaa saman taiteellisen näkemyksensä, johtoajatustaan valokuvissaan  uudestaan ja uudestaan.
Kun laittaa teoksiaan julkisesti esille, on aina tietysti myöskin oltava avoin kaikelle arvostelulle. Se voi olla joskus suuri kynnys. Jopa niin suuri, että pelko toisten sanomisista voi olla este itsensä ilmaisulle. Valokuvaus kuuluu kuitenkin kaikille, ja myöskin valokuvauksen harrastajat ovat oikeutettuja tuomaan näkemyksiään näyttelyihin esille.

Mutta siihen asiaan...Ennakkotehtävänä voimauttavan valokuvauksen koulutukseen on valita yksi valokuva, joka liittyy johonkin avainmuistoon tai oman elämän käännekohtaan. Ketkä ihmiset ovat olleet kameran takana sinua kuvaamassa ja miten he ovat nähneet sinut. Valitusta kuvasta olisi hyvä näkyä tunnelma, aistia elämäntilanne eleistä ja ilmeistä. Olla myöskin valmis analysoimaan ja puhumaan kuvasta ja sen herättämistä tunteista koulutuksessa olevan parin kanssa.

Itselleni nousi heti mieleen ensimmäinen lapsuusmuistoni. Olin kuulemma aika vilkas, joten vanhemmat pistivät minut rauhoittumaan aina välillä pimeään lemsluuraan, jota tuttavallisemmin tänäpäivänä kutsutaan vaatehuoneeksi. Pimeys ei kuitenkaan ollut pelottavaa. Aina muutaman ajan kuluttua silmät tottuivat pimeyteen ja näkivät oven raosta siivilöyityvän valon. Silmät alkoivat pimeydessä näkemään ja erottamaan ympäriltä muotoja. Muistan tunteen, kuinka aika pysähtyi. Vanhojen vaatteiden pölyinen tuoksu kirpputoreilla saa joskus myös  laukaistua aikamatkan suoraan lemsluuraan. Varmin paikka siihen on ollut Emmaus Tammisaaressa.

Lähtiessäni työstämään tämän muiston löydyttyä siitä valokuvaa, oli se itselleni erittäin voimauttavaa, ajatuksia ja muistoja herättävää. Kuvaa muokatessa viimein löysin lapsuudestani ensimmäiset muistikuvani ja siitä nousevat tunnelmat. Näin itseni ruudulla olevassa kuvassa...

Johtuen juuri näkemästäni valokuvanäyttelystä, nousi mieleeni koko asian avaava oivallus. Pimeähuone on sama, kuin camera obscura latinaksi. Minut siis suljettiin kameran sisälle. Voiko siis olla mahdollista, että tämä kokemus on saanut itseni niin sitoutumaan valokuvauksen maailmaan.
En epäile valokuvan teraupeuttista voimaa.
Onhan jokaisella nähdessään jotain, esimerkiksi kauniin auringonlaskun tarve ottaa siitä valokuva. Valokuvanottaja jälkikäteen kuvaa tarkastellessa palauttaa muiston kuvanottohetkeltä.
Kuinka tilanne kosketti silloin hänen sieluaan.

Odotan Miinalta innolla vastausta...

Terveisiä avajaisista

Marja Pirilän ja Petri Nuutisen Camera Obscura Works näyttelyn avajaiset olivat lämpimät ja kodikkaat.

Näyttelytilan rikkominen kolmiulotteiseksi installaatioksi ripustukseltaan oli mukava yllätys. Yleensäkin näyttetilan rikkominen perinteisestä viivasuorasta ripustuksesta poikkeavaan muotoon on ainakin itseni mielestä tervetullutta vaihtelua.

Marja kertoi idean Camera Obscurasta tulleen jo vuonna 1996. Sitä aikaisemmin hän oli jo tehnyt kokeiluja neulanreikäkameran avulla. Hän omaa dokumentaarisen valokuvakoulutuksen, johon tämä luovuuden irti päästäminen täysin vastakkaisella ajatuksella oli hänelle tervetullut yllätys.

Obscura kuvien syntytekniikka on mielenkiintoinen. Huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla. Muoviin leikataan 5x5 cm aukko, johon kiinnitetään esimerkiksi suurennoskoneen kondensorilinssi. Näitähän vanhoja koneita on kaikilla mustavalkokuvien kanssa lotranneilla nurkat väärällään. 

Linssi muodostaa ylösalaisen kuvan vastakkaiselle seinälle ulkoa tulevasta kuvajaisesta. Marjan kuvissa on siis samassa kuvassa sisätila, ulkotila ja useissa kuvissa myöskin vielä ihminen omassa tilassaan.

Kuvien valotusajat ovat pitkiä. Kuvaa pitää valottaa jopa kaksikymmentä minuuttia. Puhuvatalo- teossarjan kuvat on kuvattu Tampereella hylätyssä Pitkänniemen entisessä mielisairaalassa. Hänellä oli mahdollisuus luvalla kuvata kyseisessä miljöössä kahden vuoden ajan. Tilan rapistuneille seinille heijastetut ulkomaiseman kuvat luovat maagista hiljaisuutta. Suuret näyttelykuvat on tulostettu taidokkaasti Petri Nuutisen ansiosta erittäin kauniin pintastruktuukin omaavalle Hähnemuhlen taidevedostus kartongille.

Veistosmaiset, kolmiulotteiset Camera Obscura teokset olivat vapaasti näyttelyvieraiden kosketeltavissa. Se oli jopa toivottavaa näitten teosten kääntely ja ämpäreillä kuvan tähtäily. On uskomatonta, miten yksinkertaiseen ajatukseen oikeastaan koko kameralla kuvaaminen perustuu. Kuva oli hauskasti  ylösalaisin näissä Camera Obscura veistoksissa ja Camera Obscura sinkkiämpäreissä ( eivät onneksi olleet muovisia :-)  Niinhän se kuva on myöskin ylösalaisin kamerassa. Niinhän se on myöskin ylösalaisin meidän omissa linsseissä, joita silmiksi kutsutaan. Aivot vain kääntävät näkemämme kuvan oikeinpäin... 

No joskus kyllä tuntuu, että jotkut ihmiset ovat yhä silti vielä ylösalaisin....

Camera Obscura Works

Tulevana tiistaina, 18.10.2011 kello 18.00 on Lohjan Pääkirjaston Linderinsalissa mielenkiintoisen valokuvanäyttelyn avajaiset. Näyttely on avoinna 30.11.2011 asti
Lohjan Kirjaston aukioloaikoina. Taiteilijat ovat läsnä avajaisissa.
Näyttely on Valokuvakeskus Raaseporin, Galleri Zebran järjestämä.

Camera obscura -ilmiö on inspiroinut valokuvataiteilija Marja Pirilää ja Petri Nuutista jo liki kaksikymmentä vuotta. Linderin-salissa on nyt nähtävillä poimintoja Pirilän ja Nuutisen camera obscura -ilmiötä hyödyntävistä teoksista. 

Taiteilijapari on yhdessä suunnitellut ja valmistanut lukuisia erilaisia kolmiulotteisia veistosmaisia camera obscura -teoksia, joista esillä on nyt mm. Äidin ämpärit- camera obscura. Teoksessa yhdistyy yllättävällä tavalla camera obscura -ilmiö ja arkinen esine: sinkkiämpäri, jonka sisälle hiekkapuhalletulle lasille valo muodostaa camera obscura -ilmiön avulla alituisesti muuttuvia kuvajaisia ympäristöstä. 

Näyttelyssä on myös camera obscura -menetelmällä tehtyjä valokuvia Marja Pirilän Sisätila/ulkotila ja Puhuva talo -sarjoista. 

Sisätila/ulkotila -kuvia tehdessään Suomessa, Italiassa ja Norjassa Pirilä on muuttanut ihmisten huoneita camera obscuroiksi ja kuvannut niissä tavallisella kameralla. Näin hän on saanut kuvaan yhdellä valotuksella sekä huoneen sisätilan, huoneessa asuvan ihmisen että ikkunasta avautuvan maiseman. Kuvissa on dokumentaarinen perusidea, mutta pitkät valotusajat ja maiseman ylösalaiset heijastukset huoneiden seinillä tekevät niistä unenomaisia ja mielenmaiseman kaltaisia. 

Puhuva talo -sarjan kuvia varten Pirilä on muuttanut camera obscuroiksi vanhan uljaan, mutta vuosikausiksi tyhjilleen jätetyn mieli-sairaalarakennuksen huoneita. Lukuisten vuosien heitteilläolon ja väriterapian jäljiltä on tiloissa jo sellaisenaan outo tunnelma, joka entisestään syvenee kun huoneet saavat seinille, kattoon ja lattialle talon ulkopuolisen maailman heijastuksia camera obscura-ilmiön ansiosta. Sisä- ja ulkotilan sulautuessa toisiinsa syntyy uudenlainen tila ja todellisuus. Puhuva talo -sarjan kuvat on vedostettu pigmenttivärein paksulle kuitupaperille. 

Linkki Marja Pirilä

Linkki Petri Nuutinen

Camera obscura (lat. pimeä huone) on pimeä tila, 

jonne valo muodostaa kuvajaisia ulkopuolella olevasta 

maisemasta. 

Näin syntyneet heijastukset ovat ylösalaisin ja peilikuvana; 

ilmiö perustuu valon suoraviivaiseen kulkuun. 

Siihen perustuu mm. silmän ja kaikkien kameroiden toiminta. 

Camera obscura -ilmiö on kiehtonut ihmisiä jo tuhansia vuosia ja sitä ovat hyödyntäneet työssään niin tiedemiehet kuin taiteilijat vuosisatojen ajan. 


Linkki Galleri Zebra / Fotocentrum Raseborg