Niin kuin kaikessa kuvantamisessa, on valokuvauksessakin tärkein asia tarina, tunne tai katsojan kuvasta saama elämys. Valokuvaajan ja elokuvan tekijällä on vain
yksi pienoinen ero.
Elokuvan tekijällä on mahdollisuus tarinan kuljettamiseen ja tarinan kertomiseen puolitoistatuntia ja valokuvaajalla on vain se yksi kuva. Valokuva on yksisanainen runo. Valokuvan sanoma pitäisi siis tajuta sadasosa sekunnissa.
Maalaustaiteessa muotokuvan työstämiseen menee helposti satojakin tunteja. Mitä jos valokuvaaja käyttäisi edes sen sadasosan siitä löytääkseen kuvattavastaan hänen oman karaktäärinsä. Onko kukaan koskaan yrittänyt kuvata ketään kahdeksaa tuntia yhtäsoittoa?
Mitä sitten on karisma ja miten saada se esiin muotokuvassa? Kovin luova ratkaisu ei ainakaan ole se perinteinen mallin riisuminen alasti. Tuntuu, että aina kun halutaan tehdä pelkistetty kuva, niin mallilta putoavat vaatteet studion lattialle. Karisma pääsääntöisesti on kuitenkin katsojan silmissä. Karismaa voisi luonnehtia ulkoisen näytelmän korostamiseksi. Karismaattinen ihminen on oman näytelmänsä päänäyttelijä.
Yleensä karismaattisuus liitetään miehekkäästi muutamaan arpeen naamavärkissä. Tällaisesta henkilöstä toki on helppo saada sielukkaita kuvia. Tehtävä muuttuukin todella vaikeaksi päinvastaisissa tilanteissa.
Millainen olisi oma muistokuvasi hautajaisissasi? Tämä ajatus tuntuu tietysti aluksi hieman absurdilta, mutta ajatuksen avaaminen vie ajattelemaan todellakin valokuvan kerronnalisuutta pelkästä passikuvasta paljon pidemmälle. Millaisen kuvan haluat itsestäsi jäävän katsojien mieleen. Näkyykö kuvasta se mitä itsessäsi pidät omassa mielestäsi sinun omana karismaattisena sielukkuutena. Tämän ajatteleminen oikeastaan avaa silmät seuraavassa valokuvasessiossa valokuvaajan näkemään kuvattavansa eri lailla.
Suomessa maisema on säilynyt maaston muodoiltaan viime jääkauden jälkeen muuttumattomana, mutta ihminen itse muuttuu jo yhden vuoden aikana. Tämän takia on ihmisten muotokuvaus niin haastavaa sekä antoisaa.
Ulkonäkö ei siis olekkaan tärkeää. Mitä siis pitäisi löytyä kuvasta, että se on hyvä? Alla löytyy Amerikkalaisen valokuvaajan, Stu Williamsonin kehittämä muistisääntö. CLEPS.
Sitä on ehkä helpompaa valokuvaajan toistella mielessään kuin suomalaista vastiketta. SVIAK.
No heko-heko...tässä siis tämä ajatus parempien kuvien maailmaan;
Cleps
C = Composition. Sommittelu. Pinnanjako. Jännite. Sisältö
L = Light. Valo. Valaisu. Valon läsnäolon tunne.
E = Expression. Ilmaisu, ilme asettelu
P = Pose. Asento. Asettelu.
S = Story. Kertomus. Tarina. Jutun juoni.
Nämä osa-alueet kun laittaa kohdalleen omassa valokuvauksessaan, voikin sitten lähteä pokkaamaan seuraavaa Fotofinlandia palkintoa.
Hyvänä esimerkkinä asian sisällyttämisestä on valokuvaaja Annie Leibowitzin ottama kuva Francis Ford Coppolasta, jossa hän on tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Molemmathan ovat elokuvaohjaajia. Kuvasta välittyy lämmin tunne ja siitä voi aistia isän ja tyttären välisen keskustelun. Valaisu kuvassa on myöskin kiinnostava. Se on juuri se legandaarinen + / – yksi tunti. Eli kuvataan tunti ennen auringon laskua tai tunti auringon nousun jälkeen. Valo on miljöössä parhaimmillaan. Muun ajan kameran voi rauhassa pitää sitten kameralaukussa. Tässä kuvassa on mielestäni kaikki, mitä hyvältä valokuvalta voi vaatia. CLEPS. Se on siinä.
Asettelu ja pinnanjako kuvassa seuraa länsimaisen maalaustaiteen perinteitä. Valitettavasti aina valokuvauksen yhteydessä unohdetaan se, että samat sommitelmallisuuden lainalaisuudet ovat olleet voimassa hyvässä kuvassa jo satoja vuosia. Esimerkkinä siitä olkoon vaikka tämä Edoard Manetin maalaus; Le dèjourner sur l`herbe eli Aamiainen ruohikolla vuodelta 1862. Hän taas oli saanut vaikutuksensa kyseiseen teokseen 1500-luvulla vaikuttaneen Rafaelin piirustuksesta. Maalausta pidetään ensimmäisenä impressionistisen tyylisuunnan edustajana.
Aina kun luo jotain uutta joutuu myös valtavirran hampaisiin. Tätä teosta ei hyväksytty Pariisin salongin näyttelyyn 1863. Se hylättiin sieltä perusteena, että se on keskeneräinen maalaus.
O tempora O mores!
Tai sitten tämä, joka on ehdottomasti suosikki lauseeni;
Nemo saltat sorbius, nisi infanus est.
:-)
O tempora O mores!
Tai sitten tämä, joka on ehdottomasti suosikki lauseeni;
Nemo saltat sorbius, nisi infanus est.
:-)
