plokin ploppu

Vähemmän höpinää, enemmän kuvia!
Siirryn julkaisemaan taidevalokuvaa Facebookkiin. Sieltä löydyn haulla; kari saaristo photography.
Olen myös iloinen, jos tykkäätte sivustosta...

Ruskaretkuilua

Pieni setti viikonlopun kuvailusta...Vaimon kanssa on harrastettu autolla sunnuntairetkeilyä kameroiden kera lähiympäristössä 36 v. ajan. Oli pakko ottaa äsken taskulaskin esiin ja ynnätä paljonko se tosiaankin tekee vuosissa...

24 Exp.

Pidemmän aikaa on himoittanut ostaa Fujin X100 retrokamera. No mallikin on tässä välissä muuttunut ja saanut päivityksessä S:kirjaimen peräänsä. Eniten tietysti tällaista vanhaa valokuvaajaa miellyttäisi kameran ulkomuoto ja ajatus pelkästä kiinteästä polttovälistä.Vaimo muutaman tirskahduksen on päästänytkin ehdotellessani tätä todella uutta, suurta valokuvauksellista luovuuttani ruokkivaa hankintaa.

Ihminen perustelee ja uskottelee itselleen vaikka mitä saadakseen taas jonkin mielihalunsa tyydytettyä. Järkyttävintä on huomata omaan persoonaan myöskin menevän tuo kauppamiesten rakentama ansa. Jokavuosi, viimeiset vaikka satavuotta, on joka vuosi tullut heidän mukaan markkinoille se ainutlaatuinen kamera mitä ilman kuvaaja ei todellakaan tule toimeen. 

Ajatus retrokamerasta oli typerä, uuttavanhaa mielikuvaa kamerasta ja kuvaamisesta ruokkiva.

Ei 35mm kiinteä polttoväli tee automaattisesti uudella digikameralla kuvaajastaan Henry Cartier-Bressonia vaikka kuinka kuvaaja sitä itse haluaisi.

Tämän oivalluksen eilen aamulla saaneenani katselin miten tuo rankka sumu peitti kotikylääni Lohjaa.

Oivallus retroista sai muistamaan, että minullahan on retroja kaapit väärällään.

Siis vanhoja filmikameroita. Kiinteää 35mm objektiivi filmikameran nokalle ja filmiä lataamaan kameraan. 24 ruutua käytettävissä...silloin sitä varmaaan ajattelee mihin päin kamerallaan sohii.

Oikeastaan kuvaus oli vapauttavaa, ei tarvinnut koko ajan kurkkia uteliaana kameran näyttöä, vaan jättää kuvan ilmestymisen jännitys seuraavaan päivään.

6x6

Vanhaa filmikameraa taas käytetty ulkosalla...

Musta valkoinenko?

Ja nyt iski mustavalkokausi Josef Sudekia seurailen. Tosin Sudek esikuvana on sen verran korkealla, että sen tavoittamiseen tarvitaan kunnon pekkaniskanosturi päästäkseen riman yli. Tuosta vanhasta vuoden -48 kamerasta, Nettarista on jo tälläkin palstalla vaahdottu useasti. Ei se mitään.

Julkaistaan taas muutama otos tältä aamulta. Sumu sai aikaan tuon mieleyhtymän Josefiin. Vaikka Lohja ei ole mikään Praha, niin ei se oo prahasta kiinni millä kuvailee. No heh, oli pakko vetästä tuo tosi huono vitsi tähän.
Olen henkilökohtaisesti niin täynnä tekniikkakeskeistä kamerakeskustelua, että flinda lentää puhujan päähän samantien, niin kuin BB-talossa Andy McCoyn toimesta!!!

Valokuvien katselu voi olla haastavaa. On paljon helpompi kääntää keskustelu tekniikkarintamalle kuin kertoa omista tunteistaan jota valokuvaa katsellessa itselleen nousee esiin. Mutta kaikkea voi kehittää.
Kuvien katselu ei ole ollenkaan vaarallista. Kuvien katselu on jopa suotavaa. Kamera ei ole mikään pakollinen omistettava jos haluaa nauttia valokuvista. Eihän kenenkään tarvitse olla Rembrant maalaustaidettakaan katsellessaan.

Avajaisten jälkeinen aamu

Ars longa, vita brevis.... taide pitkä, krapula kova. Eiliset valokuvanäyttelyn "Kaukainen huhtikuun sade" avajaiset olivat aivan täysosuma. Ystäviä ja sukulaisia oli saapunut näyttelytilan täydeltä juhlistamaan avajaisia. Ja se jos mikä on aina iloinen asia valokuvaajalle.

Tässä kohtaa on pakko kehua Facebookin voimaa tilaisuuksien markkinointikanavana. Vain viikkoa aikaisemmin faceen luotu tapahtuma tavoitti mielestäni varsin suuren joukon. Tosin anoin kaikilta, koska olin niin myöhässä, että jakakaa pliiiiiis tätä tapahtumaa omalla seinällä.
Järjestävä taho oli lähettänyt omana postituksena kutsuvieraslistallaan oleville henkilöilleen 120 kutsua.
Yksi tuli paikalle.
Paikalle tullut oli 85-vuotias, josta voi sitten varmaankin vetää sen johtopäätöksen, että kutsuvieraslista on 1930-luvulta peräisin ja kaikki muut listalla olijat ovat jo hautuumaalla.
 Järjestävä taho pyörittelikin päätään  todeten; ei täällä koskaan ole näin paljon ihmisiä avajaisissa ollut.

Saima Harmajan runouden parissa vietetty kahdeksan kuukauden pituinen kuvallinen matka on nyt saanut arvoisensa esillelaiton. Johtoajatuksena koko näyttelyllehän oli löytää hänen runoista esiinkumpuava tunnelma valokuvan keinoin.
Kun aiheeseen uppoutuu täysillä, vie se myös mahdollisesti liiankin mukanaan. Itse henkilökohtaisesti kerättyäni ja luettuani kaiken mahdollisen Harmajan elämästä aloin kokea hänet omana perheenjäsenenä. Kuva-aiheitten toteuttaminen alkoi tuntua inhottavalta tirkistelyltä. Rajallinen deadline onneksi oli kuin vapauttava gongi nyrkkeilykehässä. Sain siis oman vapautukseni aihepiirin pohjavireltään hieman synkähkön sisällön tekemiseltä. Nyt on omaa aikaa nauttia valokuvallisesta muodosta näyttelytilan seinällä.

Linkistä löytyvään paikallisen sanomalehden näyttelystä kertovassa jutussa käsitellään kahden malleina esiintyvän naisen kokemuksia valokuvattavana olosta. Kuvauspäivä oli tietoisesti rakennettu Voimauttavan valokuvauksen-menetelmän ympärille. Voimauttava valokuvaushan on Miina Savolaisen
kehittämä menetelmä, jolla hän toteutti Maailman ihanin tyttö- projektinsa lastenkodissa kasvaneiden nuorten naisten kanssa. Kuvaustapahtuma oli kiireetön, malleja kuunteleva. Valokuvaustapahtuma oli käännetty totutusta nurinpäin. Malli ohjaa kuvaajaa ja kuvaaja on peilinä mallille kertomassa hänen erityisyydestään, kauneudestaan valokuvakameran linssin tutkivan katseen alla.
Tämä ei ole mitään kanon-nikon-salama-suljinaika-aukko-tai muuta tekniikkahöpötystä kuvaustilanteessa. Vain ihminen on pääosassa.
Malleina olleet äiti ja tytär kertovat vieläkin kuinka ihana ja mahtava kyseinen kuvausretki oli. Kuinka se jätti suuren muistijäljen sydämeen. Tämä kaikki näkyy heidän kuvissaan. Lämpö. Rauha. Luottamus.

Taas muistutus siitä, että valokuvaus sosiaalisena tapahtumana, kuvattavan ja valokuvaajan välillä ei ole mikään 50 metrin pikajuoksukilpailu....

Kaukainen huhtikuun sade.

Huomenna sitten avajaiset Lohjalla. Tervetuloa!

Frida

Lapsenlapsi pysähtyi hetkeksi ikkunan ääreen.

Ulkoiluttamista

Viikonloppuna pääsi taas karkaamaan 65v. vanhus pihalle...siis tässä tapauksessa tarkoittaa  kameraa. Yhä on mukava fiilis kuvata pelkällä 12 ruudulla. Ajatuksella, että tänään tuli otettua yksi kuva ja huomenna voisi ottaa vaikka toisen. Yhä enenevässä määrin alkaa ottaa kupoliin turhien varmistuskuvien ottaminen. Vielä kun jostain löytäisi digiin niitä vanhoja vaikka 16Mb:n kortteja, saisi kortille menemään vain se kaksitoista laukausta. Kuvaaminen ajatuksella eikä räiskimällä ja tuuriin luottamalla on palkitsevaa. Tulee itse asia ja sommittelu johtoajatukseksi.

Kuva männystä on sama puu minkä I.K. Inha kuvasi n.1913 Kuulukaisten saaressa. Hän oleskeli jonkin hetken Jalassaaren mökissä Lohjanjärven rannalla. Mänty on vielä hengissä, mutta joku mökkiläinen on siitä jossain vaiheessa sahannut yhden kelottuneen osan pihalleen. Saaren muksut myös jossain vaiheessa olivat innostuneet tekemään kyseiseen puuhun majan. Nauloilla tietenkin. Nyttemmin kyseinen viritys on jo poistettu.

Värit ovat yhä omituisesta päästä kameralla kuvatessa. Eipä ole siihen aikaan harrastettu Apoa tai muuta kikkailua linssipinnoilla. Tosin silloinen filmi oli myös mustavalkoista...

100v.

Elämän ääripäät saattavat joskus tulla kuvattavaksi saman tunnin aikana. 1-vuotiskuvauksen jälkeen 100v. kuvaus. Kyseessä oli Lohjan vanhin henkilö, synttärikuva satavuotiaasta. Yleensä rooli jää päälle 1vuotiaitten kanssa peuhatessa; keskustelun taso on enempi gugeli-gugeli-guu-tasoa. Myös herkästi yleistetään, että ehtoo puolen kulkijat paremmin kanssa ymmärtävät tätä samaa gugeli-guu-osastoa kommunikoinnissa. Tässä tapauksessa se ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Juttua oli digitaalisuudesta, niin kameroiden kuin tietokoneidenkin osalta. Kävi ilmi, että hänellä on ipad päivittäisessä käytössä. SIIS mäkkimiehiä!!! Jospa tässä on se pitkän iän salaisuus, jota on haluttu salailla. Mac pidentää pitkää ikää! 

Onhan toki aina yleisessä tiedossa ollutkin, että Pc:n käyttö vie järjen menneessään…

Kun ajattelee tuota satavuotista aikaperiodia, on aika moni asia nähnyt päivänvalon. Esimerkiksi Suomen itsenäisyys. Tai hän on ollut 5 vuotias Suomen  sisällissodan aikana. Puhumattakaan tekniikasta. Hevosvetoisesta agraariyhteiskunnasta digitaaliseen vallankumoukseen. Oli mukava rupatteluhetki tämän todella teräväpäisen sankarin kanssa.

Murheeton mies, mutta hän pahoitteli elämässään  vain sitä, että hänen 80 vuotta vanha ajokorttinsa umpeutuu tulevana heinäkuussa…

Studiolla

Viimeaikainen toiminta on ollutkin valmistuneitten kuvaamista. Onnea kaikille!!!!

Hyvää syntymäpäivää!

Kuvan lähde: Saima Harmaja-seura

Hyvää syntymäpäivää!

Tänään 8.5.  on Saima Harmajan syntymästä kulunut  tasan sata vuotta. On ollut mielenkiintoista uppoutua hänen tuotantoonsa viime syksystä lähtien. Se, mitä tällaiset vanhat ukot löytävät nuoren, 23- vuotiaana tuberkuloosiin kuolleen naisen runoudesta on mielenkiintoista. Tämä kolmen miehen valokuvanäyttelyn toteuttava työryhmä on sopivasti harmaantunut, kaksi  tukevasti päälle 60:nen ja yksi  reippaasti matkalla kohti sitä. 

Täysin vastakkaiset  maailmat: vanhat ukot ja nuori nainen. 

Kun henkilö on kuollut jo ennen sotia, vuonna 1937, tuntuu hänen ajatusmaailmansa etsiminen ja löytäminen melkein esihistorian kaivelulta. Kun nyt olen  tuotantoansa lukemassa kolmatta kertaa, alkaa Saima henkilönä tuntumaan melkein perheen jäseneltä.

 Lukija saattaa löytää  eri aikakausina Harmajan runoudesta ja päiväkirjoista  itselle tärkeitä asioita; elämän ikävää, toivon ja epätoivon vaihtelua. Itse olen hänen runoudesta löytänyt palavan luomisen halun ja oman ilmaisuni tarpeen valokuvaajana.

On hurjaa ajatella, että Saiman koko kirjallinen tuotanto ajoittui vain kymmeneen vuoteen. Saima tiesi, tai ainakin aavisti, 13- vuotiaana aikansa olevan rajatun. Kuolemanpelko. Hän, oman elämänsä rajallisuudesta johtuen vain ilmaisi sen  muita väkevämmin. Eikö siinä olisi valtavasti esimerkkiä kenen tahansa luovaa työtä tekevän omaksi huoneentauluksi?

On poikkeuksellista maailmanlaajuisesti, että runoilijan oma kirjallinen  kehitys on tallentunut  hänen itsensä kirjoittamiin päiväkirjoihin. Näistä päiväkirjoista rakentuva kuva avaa paljon Saiman kirjoittamaa runoutta. Saimasta nousee esiin  alati liikkeessä ja äänessä oleva asioiden järjestelijä ja myös ihminen joka vihasi pulpettia vankilana. Lempinimensä oli Prätinä. Hänet kuvataan myös   pohdiskelevana  ja paljon lukeneena tyttönä. Hänen kerrotaan 15- vuotiaana lukeneen  jo esimerkiksi Danten Jumalaisen näytelmän, Uuno Kailan, Edith Södergranin ja Hegelin tuotantoa. Sitä ei varmasti aivan heti voi odottaa tämän päivän nuorelta.

Mielenkiintoista on myös ajatella, millainen Saima olisi tässä ajassa. Ehkäpä aktivisti, joka olisi eläinten puolella. Ehkäpä myös kasvissyöjä.  Tai Twitterissä ja Facebookissa alati vaikuttava ajanhermolla oleva nuori.  Saimasta ei voi sanoa, että hän olisi aikanaan ollut klassisella tavalla  naisihanteen edustaja, hän oli pituudeltaan lyhyehkö,157 cm ja hieman tukeva. Saiman päiväkirjoissaan kertomat rakastumiset ja ihastumiset olivat melkein joka viikkoisia. Aina tämän rakastumisen kohteet eivät olleet tietoisia asiasta. Rakastumisten loppu oli kuitenkin aina suurta draamaa… päiväkirja oli se kanava, joka oli tunteiden vastaanottaja.

Ehkä voidaan ajatella hieman yleistyksenä, että väärin ymmärretty, hieman kömpelön ulkonäön omaava Saima Harmaja hakeutui näin tietoisesti kirjoitustensa pariin.  Hakien lohtua päiväkirjoistaan ja runoistaan, antaen näin itselleen mahdollisuuden antaa piut-paut silloin vallinneille naiskuvaihanteille.  Hän ei kuitenkaan koskaan eristäytynyt luokkatovereistaan, vaan oli aina kaiken koulussa tapahtuneen sählingin keskipisteenä. Jopa niinkin, että luokan oppilaat ja opettaja löivät kerran vetoa siitä, pystyykö Saima olemaan yhden opetustunnin täysin hiljaa paikoillaan.

Se ihme onnistui, mutta hän päivitteli päiväkirjalleen seuraavaa koulupäivää, jolloin saman opettajan tunteja olisi peräti kaksi peräkkäin!

Kaarina Helakisan kirjoittaman elämänkerran mukaan  Saiman runous on yhdistetty hautajaisissa oleviin uskonnollisiin muistokirjoituksiin, mutta on hänessä myös toinen, hyvin  naisellinen ja sensuelli puoli.  Se on vain haluttu piilottaa tekemällä hänestä kuolemansa jälkeen seesteinen ja kuulas oman kuolemansa etukäteen nähnyt runomessias. Hän oli kuitenkin pohjimmiltaan vain nuori tyttö, joka kärsi  hoitojaksojen tuottamasta kivusta. Aikalaisten arvosteluissa häntä moitittiin jopa runojensa aiheiden ohuudesta. Vaikeaa kuitenkin on nähdä maailmaa sairaalan ikkunasta  liikuntakyvyttömänä tuskasta pitkittyneiden tuberkuloosihoitojen aikana.

Omien sanojensa mukaan melkein kaikki  hänen luonnonrunojen kesäiset aiheet ovat syntyneet Lohjan Jalassaaren maisemissa,  kesäpaikassa Heimossa.  Omien sanojansa mukaan hänen siellä viettämänsä aika oli hänen elämänsä onnellisinta. Ne muistot varmasti auttoivat jaksamaan, kun seinä oli ylitsepääsemätön; sairauden muodollistuma. 

Näin pitkän ja kylmän kevään jälkeen on kesä onneksi aivan nurkan takana odottamassa valona ja kuulaana erisävyjen  vihreytenä. Minun suuntani on kameran kanssa kohti Saiman kesäisiä maisemia. 

Elän. Hymyilen.

Hyvää syntymäpäivää, Saima Rauha Maria Harmaja!

Kopparnäs

Viikonloppuna ulkoiluttamassa vanhaa filmi Hasselbladia meren rannalla. Inkoon Kopparnäs on aina mihin vuoden aikaan tahansa pysäyttävä ja rauhoittava paikka.  Ainoita luvallisia paikkoja Etelä-Suomessa, johon voi vielä mennä nähdäkseen edessään aukeavan Suomenlahden. Vaikka elämänsä on asunut järven rannalla on meri kuitenkin omassa kategoriassaan jotain aivan muuta. Tuijottelu horisonttiin on hyvinkin meditatiivistä.
Tosin takavuosina oli järkytys lentokoneen noustessa Helsinki-Vantaalta ja suunnatessa kohti Viroa  nähdä kuinka kapea Suomenlahti itseasiassa on. Ehkä kuitenkin on parempi pitää vanha mielikuva rannattomasta, ikuisesti horisonttiin jatkuvasta maisemasta...

Siispä kohti rantaa ja hasseli pystyyn kalliolle. Objektiivin nokalle laittelin ND8 harmaasuotimen sekä vielä jatkoksi pyöröpolarisaatiosuotimen. Kamera tällä kombinaatiolla on tietenkin pakko olla jalustalla. Laiskuuttani olin ottanut hiilikuitujalustaan matkaan, joka kyllä noilla pitkillä valoitusajoilla ole mikään ihanteellinen valinta. Hasselissa valotusajat loppuvat 1sekunttiin jonka jälkeen pitää siirtää suljin bulp-asentoon. Harmaasuotimen ja polarisaatiosuotimen yhteisvaikutus oli 6 aukkoa. Filminä käytän Fujin 160 NS 120 filmiä. Valotusajan joutui siis vetämään aivan hatusta. Laskeskelin ensin mielessäni hitaasti 8:aan...Sitten muistelin filmiajoilta kaiken maailman resiprookki-ilmiöitä, joissa pitkillä valoitusajoilla filmi käyttäytyy kuin sen herkkyys olisi alhaisempi mitä paketin kylkeen on präntätty.

No tästä muistosta ilahtuneella seuraavaan kuvaan sitten laskeskelin valoitusaikaa puolet pitempään eli 16 sekunttia. Kun filmi oli kehitetty, niin kaikki ruudut olivat aivan tasaisesti saaneet valoa. Olin aivan että mitä...??? olihan kuitenkin ruutujen välissä puolet valoitusaikaa lisää.
Täytyy yhä ihmetellä, kuinka valotuksellisesti on iso 120 nega joustavaa. Se antaa melkein millaisen töppöilyn tahansa anteeksi. Ei todellakaan tarvitse pitkillä valoitusajoilla vekkaria kummempaa valoitusmittaria... kunhan linssisuojan poistaa nokalta.

Ensimmäinen kuva on valoitettu sinne 15 sekunnin rampssuille. Siinä on ND8 & Polarisaatio. Pitkä valoitusaika sai aika vekkulin taivaalta heijastuvan sinisyyden  kuvaan. Olin vaikuttunut.
Toinen kuva on otettu pelkällä polarisaatiolla ja 1 sekunnin ajalla, jolloin ihme kyllä kiveen lyövät tyrskyt ovat näkyvissä. Kolmas kuva on heittolaukaus taivaalle kuvaajan kaatuessa selälleen...aika 1/30 ja paketti buranaa.

Linkki Kopparnäs

Saima Harmaja

Kuluva vuosi on runoilija Saima Harmajan juhlavuosi. Hänen syntymästään on 100 vuotta. Harmajalla oli aikoinaan vahva yhteys Lohjalle perheensä kesäpaikan muodossa.
Saima omassa elämänkerrassaan totesikin; " Kaikki kesäni, paitsi yhtä, olen viettänyt Lohjan Jalassaaressa, joka on minulle rakkain seutu maan päällä. Suorastaan ihmettelen, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin."

Vahvasti sanottu. Tämä sai ajatuksen heräämään valokuvanäyttelyn järjestämiseksi Saiman runojen pohjalta...Tietäen myös millainen oli hänen lyhyt ja traaginen elämänsä, oli oikeastaan pakkokin tarttua aiheeseen. Hän kuoli tuberkuloosiin vain 23 vuotiaana.

VALOKUVANÄYTTELY  

KAUKAINEN HUHTIKUUN SADE

Lohjan Kaupungin kirjasto

2.9-28.9.2013

Impressioita Saima Harmajan runoihin.

Kari Saaristo - Heikki Simpura - Leo Vuorinen

Tämän tulevan valokuvanäyttelyn keskeisenä teemana on löytää Saima Harmajan runoista

impressionomaisia valokuvallisia tunnelmia. 

Kuvissa pyrimme saaman näkymään niin  konkreettisia kuin myös mielenmaisemia

liittyen Saima Harmajan elämään. 

Osassa valokuvissa pyrimme käyttämään myös mallia kuviin saatavan tunnelman aikaan saamiseksi.

Näyttelyn kuvallinen toteutus tulee tukemaan työryhmän yhteistä näkemystä

Saima Harmajan elämästä ja  hänen runoista. Kukin kuvaaja  nostaa itselleen tärkeän

runoista nousevan teeman jota haluaa muokata omaksi kuvalliseksi näkemyksekseen.

Itse valokuvaus  toteutetaan yhteisenä kuvallisena retkenä. Kuvaustapahtuma on kiireetön,

jopa tunteja kestävä. Keskustelua ja ajatusten vaihtoa. Niin mallien ja valokuvaajien kesken.

Tulevan valokuvanäyttelyn kuvat syntyvät kevään ja kesän 2013 aikana. Osa kuvista toteutetaan

valokuvausteknisesti Saima Harmajan elinaikana olleella tekniikalla saadaksemme kuviin kerronnallista

syvyyttä. 

Linkki Wikipedia

Linkki Saima Harmaja-seura

Linkki Yle Areena

4pictures

Yhdessä vaimoni kanssa, vetämämme valokuvauskurssi on vielä viikon nähtävissä Galleria Vikholmissa Lohjalla. Neljän nuoren tytön kuvallinen seikkailu.

 

VALOKUVARYHMÄN NÄYTTELYN 

PUHE AVAJAISISSA 8.4.2013

Elämme aikaa, jolloin valokuvaaminen ja valokuvatuksi tuleminen on ikään kuin osa ihmisen luontoa. Elämän hetkiä ikuistetaan ensimmäisestä raskaudenaikaisesta ultraäänikuvasta viimeisiin hengenvetoihin. Digikamera kulkee yhä useammalla kellon ja kännykän tavoin mukana. Elämme kuvien runsaudessa.
Samalla voimme edelleen saada syvällisiä elämyksiä valokuvista ja löytää omat merkitykselliset kuvamme, joita vaalimme kalleimpina aarteinamme.

Valokuvan identiteettiä on ihmetelty siitä saakka, kun keksintö vuonna 1839 julkistettiin, Sir Wendell Holmes kutsui sitä ”peiliksi, jolla on muisti”.
Nykyvalokuvauksessa peiliä käännellään taitavasti. Siitä voi heijastua viileä ja neutraali kuva ulkoisesta maailmasta tai subjektiivisia kuvaajan mielenmaisemia.

Valokuvauksessa studio on ollut aina se paikka, jossa rooleja ja poseerauksia tuotetaan ja ikuistetaan kameralla. Studiossa tehdyn kuvan kaikki merkit ovat aktiivisia ja tarkoituksellisia.  Kuvat rakennetaan tyhjästä, eikä niissä ole mitään sattumanvaraista. Studio on muusta maailmasta eristetty tila ja laboratorio, jossa on mahdollista tutkia identiteettiä, minää ja merkityksen rakentumista – mutta myös improvisoida.

Voimauttavat omakuvat ovat itselle tärkeitä kuvia; ihmisestä itsestään lähtevää, sisäisen voimantunteen kasvuprosessia. Itsemäärittely merkitsee, että jokaisella on oikeus valita, mitkä kuvat ovat omalle elämänkokemukselle niin tosia, että ne kelpaavat määrittelemään omaa elämäntarinaa.

Kuvaustilanteessa on kysymys luottamisesta ja dialogisuudesta.
Käytännössä kuvaustilanteen vastavuoroisuus voidaan toteuttaa parhaiten rooleja vaihtamalla; kumpikin parin osapuoli toimii vuorollaan kuvan päähenkilönä ja kuvaajana. Näin kumpikaan ei jää yksin kuvan kohteeksi, vaan saa kannatella toista kuvaajan roolissa ja osoittaa hänelle arvostustaan.
Syntyy leikin ja flow-kokemuksen värittämää  yhteistoimintaa, jossa kuvausparit kokevat nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteiden vievän mukanaan ja synnyttää ideoita itsestään.  Arkitodellisuuden vaikeudet unohtuvat kun kaksi ihmistä, kamera ja ympäröivän kuvauspaikan maailma valoineen, äänineen ja väreineen nousevat pääosaan.

Kysymys kuuluu: Miten haluaisit, että otan tämän kuvan sinusta?
Kuljimme yhdessä pienen hetken, reilun kuukauden, ja merkityksellistä saattoi olla että uskalsitte heittäytyä kuvattavaksi omana itsenänne, rentoina ja roolitta.

Yhdessä opimme katsomaan ja näkemään kauneutta linssin läpi.  Rajaamaan asioita, löytämään olennaisen.
Teimme kuvausretken talvimaisemassa; kun aurinko jo pilkisti puiden takaa ja sai maantien pinnan kimaltamaan. Löysimme jääpuikkoja ja pieniä yksityiskohtia maisemassa.  Retket ovat hauskoja ja yhdessä kuvaaminen on antoisa harrastus.

Lämmin kiitos teille yhteisestä seikkailusta ja toivomme että jatkatte näitä valon aakkosten opettelua ja että  valokuvat voivat olla teille voimaa antavia, joskus lohduttavia ja vahvistavia, apuna arjen arvojen selkeyttämisessä ja elämän käännekohdissa muutosprosessien työstämisen tukena.

Lämmin kiitos myös lahjoittajille, jotka mahdollistivat tämän ryhmän toiminnan.

Lopuksi vielä todistusten ja ruusujen jako 4 Pictures- ryhmän nuorille naisille.

TERVEISIN: Anne ja Kari Saaristo

Äly(hoi)puhelin

Viime aikainen toiminta onkin ollut enemmän puhelimen räpläysta. Aikoinaan 2007 tuli saatua jenkeistä ensimmäinen iphone joka olikin aivan ällistyttävä ihme puhelin rintamalla. Puhelimen sai kräkättyä netistä löytyvin ohjein auki paikallisen operaattorin korttia tunnistamaan. Olo oli aika elvis hetken aikaa puhelinta ulkoiluttaessa. Muistan hyvin kun esimerkiksi kaupan kassajonossa piti kosketusnäytöllistä ihmettä näpelöidä ja se sai kateellisia katseita aikaiseksi.
Sittemmin puhelin vuoden 2008 aikana ilmestyi myöskin suomen markkinoille ja sitä alkoi olla yllättäen jokaisen kourassa. Itse vaihdoin silloin uudestaan 30€ Nokiaan...

Uusi tutustuminen kuudenvuoden jälkeen tähän Applen ihmeeseen on tapahtunut tänä keväänä. Tunne oli taas; "WoW." Käsittämätön harppaus teknisesti, mikä tietysti on näkynyt muissakin hilavitkuttimissa, mitä markkinoille on pukattu kulutuksen alttarille.
Somessa tulee pyörittyä siihen malliin ettei blogia ehdi päivittämään. Kameran ominaisuus on myöskin huikaiseva. Lukemattomilla apuohjelmilla voi kuvalle tehdä sen, mitä fotarissa ennen piti käyttää vaikka kahdeksaa tasoa. Nykyään näkee facessa kuvia jotka otettu iOS käyttiksellä, joiden tekimiseen kuvankäsittelyssä piti oikeasti käyttää runsaasti aikaa. Siunaus vai from my ass, jokaisen ihan itse päätettävissä... Itse ainakin valokuvaukseen olen saanut uutta muotoa ja innostusta. Ei kaikkea tarvitse tehdä ryppy otsassa kun voi myöskin ottaa ilolla vastaan yhden nappulan nykytekniikan.
Kuva itsessään on kuitenkin se pääjuttu. Ihan sama millä se on tehty, jos kuvassa on edes vähän valokuvauksellista sisältöä.

Vuoden muotokuvaajat 2013

Suomen Ammattivalokuvaajat ry ovat saaneet taas vuosikilpailu- urakkansa päätökseen ja valittua sarjavoittajat. Kuvat ovat hieman vaikeasti vielä katseltavissa, toivottavasti saadaan ne jatkossa hieman selkeämmin esille.
Tästä linkistä kuviin
Vuoden Muotokuvaaja titteli on vielä hakusessa, se julkaistaan perjantaina Helsingin messukeskuksessa pidettävillä Kuva&Ääni tapahtumassa.

Kikkailua studiossa

Hasselbladin ulkoiluttamista

Viime aikoina on tullut kuvattua vanhoilla keskiformaatin kameroilla, jotka ovat edustaneet +50 ikäryhmää ja siitäkin vanhenpaa. Luonnollisesti alkoi kiinnostaa, miltä ne 20 vuotta vanhan 501C:n Carl Zeissin linssit sitten piirsivät. Ainakin filminsiirto teki heti tepposet, eli sain aikaiseksi päällekkäiset ruudut, mikä ei pitäisi olla missään olosuhteissa kyseisellä hasselin vempeleellä edes mahdollista. Filmiperä vetää tyhjää. No justiinsa. Thanx Viktor.

Rakkaussuhteen jatkumo kameraan sai siis hieman ryppyjä. Kun kuvasin 65 vuotta vanhalla Zeissin Nettar-kameralla oli siinä filmiruudut aivan kohdallaan, ei minkäänlaista heittoa filmin siirtymisessä.
Ehkä Hasselbladin kanssa kuvaaminen on hieman samanlaista kuin purjehtiminen, aina ei tiedä mitä kölin alta löytyy. Mutta se ääni. Kun kameran virittää filmikammesta kääntäen, on soundi kyllä yksilöllinen. Varsinkin kameraa laukaistessa kunnon flamp-flamp ääni on miehekäs.

Yhä saa hymyilemään vain 12 kuvan ottamisen mahdollisuus. Löytää siis kaksitoista kuvaamisen arvoista aihetta....saada edes filmi otettua täyteen. Vielä jos jostain saisi vanhoja 16 Mb muistikortteja, voisi digillä lähteä kuvaamaan samalla ajatuksella. Myös tuo valotusvara on suuressa negassa mieletön. Kamera kuutamolla otetussa kuvassa oli jalustassa suljin auki ja juoksin salama kädessä kaukana olevalle sillalle ja takaisin valottaen salamalla puunlatvoja.
Valotusaikaa tuli yhteensä jotain kolmisen minuuttia.
Eipä ole kohinaa kuvassa. Ainoastaan onneton skanneri on saanut kuviin jotain prujua näkyviin newtoninrenkaina.