Torstai iltana Tampereen näyttelykeskus Vapriikkiin oli saapunut parisensataa kutsuvierasta juhlistamaan Lady Ostapeckin näyttelyn avajaisia. Oli vaikutava hetki, kun hän saapui näyttelypaikan ovista sisään keskelle vierasjoukkoa. Ladyn ensimmäinen kommentti oli heti; " Minuako te olette tulleet tänne katsomaan?" Tuntuu uskomattomalta kohdata 93 vuotias valokuvaaja joka on syntynyt 1918 ja kävelee ja on täysin mukana tässä ajassa. Aikaperspektiivi saa oudon takauman, varsinkin kun Vapriikissa on samaan aikaan näyttely Suomen kansalaissodan 1918 Tampereen tapahtumisista. Henkilö, jonka vanhemmat suomesta lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Amerikkaan Titanicin sisarlaivalla on uskomaton esimerkki eletystä elämästä. Luovuus ei kysele ikää. Jos tässä ajattelee omaa itseään kuvaajana, niin minullahan olisi vastaavasti vielä 40 vuotta aikaa olla luova.
Ladyn kuvia ajatellessa oivalsi, että hänhän todellakin on uranuurtaja voimauttavan valokuvan käsitteen luojana. Hänen kuvaussessionsa kestivät koko päivän, ja kuvattava sai itse käsitellä omaa minäänsä keksiäkseen mitä roolimallia hän haluaisi kuvassa esittää. Kamera oli silloin se hyväksyvä katse. Ehtymätön puku- ja esinevarasto antoi siihen mahdollisuuden. Kaiken tuon Lady oli pelastanut roskalavoilta ja kirpputoreilta. Myös kameransa 1900-luvun alusta hän oli löytänyt kirpputorilta. Luovuus ei ole tekniikasta ja siihen upotetusta rahasta kiinni. Kamera, jonka suljin oli rikki ja kuvaustilanteessa piti laskea kahteen kymmeneen joko hitaasti tai aurinkoisena päivänä hieman nopeammin. Hänen ottamistaan kuvistaan mallien kasvoilta säteilee todellinen rauha. Kaksikymmentä sekunttia on pitkä aika kenelle tahansa olla liikkumatta. Jokainen voi tykönänsä sitä kokeilla. Paikallaan, hengittämättä...paljon ajatuksia ehtii mielessä virrata tuona aikana. Voimaannutavaa. Tässä ajassa, jossa hektisyys on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, on hiljentyminen vaikeaa.
Todellista Downsiftausta.
