Aikamoinen yhteisö.
Aamulla vilkuilessani uteliaisuuttani ja jopa salaa muka itseltäni tämän päivän aihetta, on tilanne maaliskuun valokuvaseikkailuun mukaan lähtijöiden osalta: 600 ja kasvaa...Aina välillä kuulee kuvaajilta vaikerrusta, kun ei ole mitään kuvattavaa, niin tässä olisi valmis pöytä katettuna tehtävien kera. Voisipa jopa olla hyvä idea oman perheen kesken tehdä tätä kuvausajatusta ideoiden oma versio kuvapäiväkirjasta. Tai kertomus omasta koulusta, tai kuvakertomus omasta työpaikasta. Tai omasta harrastusseurasta, tai...
Joka päiväinen kuvaaminen sai ajatukset karkaamaan toiseen asiaan, eli tämän päivän digitaalinen murhe on oikeasti myös tuo "delete" nappula. Nyt niin helposti poistetaan omasta mielestä kaikki vähemmän raflaava ja kiinnostava muistikortilta. Siis se normaali joka päiväinen elämä.
Oman itsensä brändääminen vain omasta mielestä hyvien, parhaiden ja itselleen tärkein kuvin on nyt vallitsevaa kuvastoa. Tätähän sosiaalinen media on pullollaan. Toki onhan se ymmärrettävääkin, kuka sinne itsestään ehdoin tahdoin latailee itsestään vähemmän mairittelevia laukauksia. Ongelma sen sijaan on se, kun kuvaaja itse on rajaajana, millaisia kuvia säilytetään. Vaarana on esimerkiksi perheestä hävitä oikeasti se kertova kuvasto jokapäiväisestä elämästä taivaan tuuliin. Filmiaikana huonoksi katsotut kuvat jäivät sentään kenkälaatikkoon, nyt delete nappula hävittää tämän mahdollisuuden.
Puhelimien ja tietokonenäyttöihin valitaan taustakuvaksi se itselleen omassa elämässä tärkeä kuvasto. Valokuvaus ja kuvien katsomisesta on tullut sosiaalinen riitti, jossa jaetaan kuvan kautta eletty elämä muiden ihmisten kanssa. Se on muistutus kuvan katsojalle omistajan identiteetin tärkeydestä. Ja se on juuri jokaiselle itselleen sitä voimauttavaa kuvan katsomista. Imetään tietokoneen tai puhelimen näytön taustakuvasta itselle tärkeä muisto tai tunne tai tuoksu vahvistamaan omaa itseä.
